18.5.2004
Hyvät ystävät!
Tulin 1967 Kajaaniin vuodeksi. Olin sanonut Helsingissä opiskelukavereille ja muille tuttaville, että voi kai sitä asua vuoden vaikka Kajaanissa – tulkaahan käymään.
Siihen aikaan oli tapana mennä henkilökohtaisesti kysymään, mitä opetustyötä olisi ja missä. Niinpä kiipesin kevättalvella Etelä-Esplanadilla olevan jykevän graniittilinnan, silloisen Kouluhallituksen, portaita kyselemään seuraavan syksyn mahdollisuuksista. Suurin osa valmistuneista ja auskultoineista hakeutui oppikouluun, mutta minä kuljin kansanopetusosaston ja seminaarilaitoksen opasteiden mukaan ja päädyin kouluneuvos Laurilehdon huoneeseen. Kajaaniin tulisi äidinkielen lehtoraatti haettavaksi.
Minusta näytti, että kouluneuvos oli koko ajan jutellessamme nauruun purskahtamaisillaan. Ilmeisesti näin olikin, sillä hän sanoi: ”Olettehan te vähän nuori sinne, mutta se on vika, joka korjaantuu itsestään.” Ja kehotti hakemaan.
Hankin käsiini Kajaanin seminaarin vuosikertomuksen. Selasin opetettavat aineet ja oppimäärät, huomasin ortodoksisen kirkkolaulun. Voi miten eksoottista ja kiinnostavaa. Näytin ystävälle, joka totesi kuivasti: ”Mutta ethän sinä sitä opeta.” No en mutta silti. Tosin Kajaani oli turhan pohjoisessa. Minun ikkunastani pitäisi näkyä jaloja lehtipuita, ei korpikuusia.
Hain paikkaa ja sain sen. Äidinkielen lehtori Helmi Arffman oli jäänyt vähän yllättäen eläkkeelle, ja virka oli julistettu vuodeksi auki. Kesärehtorina oli harjoittelukoulun kansalaiskoululuokkien opettaja Arvi Kolehmainen, joka tässä pestuuvaiheessa kertoi puhelimitse käytännön asioista. Kun sitten tapasimme ja olimme tutustuneet, hän sanoi ajatelleensa muutamaa keskustelunaihetta: ”Kun minä näin tuon naaman, nauratti, että olin kysynyt, montako ikälisää.”
Päättelin, että paikkakunnan lehden nimi on Kainuun Sanomat ja lähetin siihen asunnonhakuilmoituksen. Ei ollut nettisivuja, joista tutustua kaupungin tai työpaikan piirteisiin. Matkustin keskikesällä muuttoa valmistelemaan seudulle, joka oli minulle aivan vieras. Tulin junalla, lättähatulla, rataa, jota ei aikoihin enää ole käytetty, Äänekoskelta pohjoiseen. Luin junassa Tito Collianderin Lapsuuteni huviloita. Maisema kävi yhä latteammaksi, järvet olivat vähissä. Ylivieskassa oli junanvaihto. Kiuruvedelle tullessa ikkunasta näkyi itäsuomalaisen kumpuilevaa maastoa. Iisalmen tienoilla huomio kiinnittyi erikoisiin ulkorakennusten oviin, joissa oli yleensä punamultapohjalla valkoiseksi maalatut kehikot, ylä- ja alaosassa X:n muotoon ristikkäin lyödyt valkoiset laudat. Olin laatinut sana-artikkeleita kansatieteen sanakirjaan, joten olin altis havaitsemaan esineellisen kansankulttuurin ilmentymiä.
Asuin Kajaanin Seurahuoneella. Olin saanut kaksi asuntotarjousta. Luin Collianderin loppuun. En tiennyt, miten Kauppakadun numerot sijoittuivat; toinen tarjous oli numerosta 3 ja toinen 44. Valitsin jälkimmäisen, tämän naapuritalon, jossa asuin kolme ensimmäistä Kajaanin-vuottani.
Illaksi olin sopinut tapaamisen seminaarin rehtorin Paul Sonnyn kanssa. Kävelin Seurahuoneelta suoran reitin seminaarin puistoon ja rehtorin asunnon, nykyisen hallintorakennuksen, ovelle. Ulko-ovessa ei ollut mitään, millä hälyttää, mutta se oli auki. Nousin portaat ja tulin aulaan, josta oli monta ovea eri puolille, kaikki kiinni. Minulla oli vaalea jakkupuku, jonka hame ulottui reilusti polven yläpuolelle. Jostakin siihen ilmestyi iso koira, joka hetken nuuhkittuaan alkoi nuolla polviani.
Koira oli vienyt huomioni, ja pian tuntui, että joku tuijottaa minua. Vasemmalla olevasta ovesta oli tullut rehtori Paul Sonny, joka tarkkaili tilannetta hiljaa. Kun huomasin hänet, tervehdimme. Ensi sanoikseen hän kysyi: ”Jahah, paljonkos teillä on ikää?” Kysyi, niin kuin lapselta tai vanhukselta kysytään. ”Kaksikymmentäkuusi”, vastasin. ”No eipä oo paljon mittään”, hän totesi.
Herrasmiehenä hän lähti saattamaan minua majapaikkaani. Hänellä oli huopahattu, joka nousi ahkerasti vastaan tulevien tuttavien edessä, ja käsivarrelle oli heitetty berberi. Äskettäin ajattelin, että hän oli elämäni ensimmäinen Kajaanin opas, jonka esittelytyyliä ei tosin ole tullut mieleenkään jäljitellä omassa harrastuksessani. Kuljimme täältä katsoen vasenta katukäytävää. Raatihuoneen paikkeilla hän alkoi viittoilla oikealle ja sanoi karjalaisittain: ”Täs oikeel on kommunistie ossuuskauppa ja täs vasemmal on porvarie ossuuskauppa.” Siis OTK ja SOK, E-myymälä ja Sokos.
Olen kertonut ensikosketuksesta Kajaaniin ja tulevaan työpaikkaan ennen kuin ensimmäinen lukukausi oli alkanut. Haluan olla kuulijoille huomaavainen muistelija: niputan 30 vuotta yhteen ja sivuutan sen maininnalla. Yksi Kajaanin-vuosi venyi 37:ksi, mihin suhtaudun itse vähän epäuskoisesti, mutta tottahan se on. Yksityiselämässä Paul Sonnysta tuli appeni ja polvet liponeesta saksanseisojauroksesta puoliksi omani. Kolme poikaani ovat syntyperäisiä kainuulaisia, samoin kaksi pojantytärtä. Mieheni Erik kuoli seitsemän vuotta sitten.
Olen saanut tehdä elämäntyöni tärkeäksi kokemallani alalla, äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana. Äidinkieli on ihmisen ajattelun väline, ensimmäinen, sisin, syvin, tunteen ja tiedon liitto. Suomalaiselle se on suomi, kiinalaiselle kiina. Maailman kielissä on enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä.
Realistinen kuva omista teorioista on säilynyt opetusharjoittelun kautta. Harjoittelun ohjaus on rikastuttanut didaktikon työnkuvaa, yhteistyö opiskelijoiden ja luokanlehtoreiden kanssa on tuottanut monia oivalluksia, toivottavasti koululaisten parhaaksi. Kirjoittaminen, taitojen taito, ja sen opettaminen, on ollut minulle erityisen läheistä.
Surulliseksi tässä tilanteessa tekee se, että hallinnon toimin äidinkielen opetuksen arvo kielletään. Avoimia virkoja ei täytetä. Sama säästöihin vetoaminen koskee monia muitakin virkoja, esimerkiksi kaikkien nyt lähtevien. Toivottavasti tämä aallonpohja on väliaikainen. Opettajia on Kajaanissa koulutettu yli 100 vuotta. He tekevät työtään eri puolilla maata, monet ulkomailla. Eikö se jos mikä ole yhteiskunnallista vaikuttamista? Se on fakta, jota älköön mikään vastaperustetun yliopistokeskuksen huuma himmentäkö.
Eläkkeelle jäävältä kysytään usein, miten saat aikasi kulumaan. Jos Luoja suo ikää ja terveyttä, ei huolta. Minä kirjoitan ja luen, tässä järjestyksessä. Maalaan ja piirrän. Opettelen tuntemaan maapallon 9300 lintulajista murto-osan. Ehkäpä kasvatan lisää punaisia irlanninsettereitä, kauniita ja viisaita. Ja lastenlapset ovat kivoja.
Kun ei ole itse vaihtanut työpaikkaa, työpaikka on vaihtanut nimeä seminaarista opettajankoulutuslaitokseksi, -yksiköksi, yliopistokeskukseksi. Moni asia on muuttunut ja talossa tehdään monenlaista työtä. Ollaan kokouksissa, ja ne pöydät, joiden äärellä tavataan, on katettu A-nelosilla eikä niiden ympärillä tutustu kehenkään. Talo on varmasti täynnä potentiaalisia ystäviä. Mitä toivon työyhteisölle? Kollegan ja opiskelijan arvostaminen, lähimmäisen kunnioittaminen yleensä on tavoittelemisen arvoista.
Kun Kaija siivosi työhuonettaan, hän muisti, että olin joskus antanut hänelle lentokoneeseen liittyvän runon. Mistä lienee tullut mieleen, paperipinoista varmaan. Olin vuosikausia valtakunnallisessa lehtoriliiton hallituksessa, ja kerran kokousmatkalta tultua ja koneen laskeuduttua Flooranpäivänä seitsemän vuotta sitten kirjoitin runon, jonka sanoma ei mielestäni ole vieläkään vanhentunut.
ILMATILASSA ILMAA
Suomen ja Euroopan ilmatila
täynnä lentokoneita,
joissa turhiin kokouksiin
lähetettyjä
turhia virkamiehiä.Matkalaskut,
puolipäiväraha, kokopäiväraha,
ulkomaanpäiväraha.
Lounaita, illallisia, kahvi avec.Kokoukset täynnä
hevosenkengän muotoisia pöytiä,
pitkiä pöytiä,
jalopuisia kiiltäviä lakattuja pöytiä.Puheenjohtajan nuija,
sihteerin lehtiö,
asiantuntijan kalvot.Pöydän ympärillä
päät nyökähtävät,
eivät hyväksyntää vaan unta.Puhelimet faksit
videotykit verkot
tuovat asian lähelle,
jos asiaa on.Jättäkää ilma
kevään linnuille.(Flooranpäivänä 13.5.1997)
Leenakaisa Sonny
