Kajaanin kampuksen tiedotuslehti

Kasvattamisen mahdottomuus ja välttämättömyys
Kehittää toista? Miten puuttua toisen elämään, jos lähdemme siitä, että oman tehtävän, oman tarkoituksen toteuttaminen on onnellisuuden perusta – emmekä tiedä tuota tarkoitusta? Ja kuitenkin: ihminen syntyy avuttomana, hänelle täytyy tehdä tietä, että hän voi elää itsenäisesti omaa elämäänsä. Tässä tulee paradoksi. Tien tekeminen, kasvatus, mahdottomuus ja välttämättömyys, joka sisältää aina myös väkivaltaa, tragedioita, jotka lapsen ja samalla myös kasvattajan tulee kohdata. Äiti joutuu karkottamaan vauvan rinnoiltaan, tuosta arkkityyppisestä autuuden tilasta, lyhytkestoisesta vaiheesta, jossa lapsi on luonut äidin ja lapselle maailma on tässä. Tämän alkukuvan äärellä, tässä ja tästä eteenpäin ei ole yksiselitteisiä valintoja hyvän ja pahan, oikean ja väärän välillä.

Kasvattamisen vaikeus – missä?
Myöhäismodernin murroksessa itsestään selvyydet ovat kadonneet; oikein, mutta samalla on kadonnut myös jotain merkityksellistä. Zintsenko puhuu siitä, minkä mekin tiedämme, mutta mistä emme puhu: puuttuu ihanne, jonka mukaan tehdä kasvatustyötä. Hän rohkenee puhua ihmisestä jumalan kuvana – henkisenä olentona – ja kysyä, miten tehdä ihminen tällaiseksi. Kysymys ei ole kuitenkaan vain yksilötason kysymys, vaan kulttuurinen kysymys, jossa tulee nähdä toisaalta yksilön voima ensimmäisistä elinkuukausista lähtien kulttuurin luojana, toisaalta, samaan aikaan, yksilön kehittymisen mahdottomuus ilman kulttuuria ja kulttuurisia merkkejä. Aikuisen ja lapsen kohtaaminen tapahtuu tässä merkkien ja merkitysten maailmassa. Merkityksillä rakennetaan mielekkyys: onko opettajan ja oppilaan asialle antama mielekkyys sama? Tarvitaan opettajan sympaattista myötäelämistä.

Kulttuuri on paljon muutakin kuin tieto
Zintsenko ruotii venäläistä nykykoulua ja samasta peilistä voimme tunnistaa omatkin ongelmamme. Koulutuksessa tulisi olla kanavat auki kaikille kulttuurin alueille: henkisyyden eli taiteiden, uskontojen, laajasti humanistisen tietämyksen alueille, teknologisen tietämyksen alueille ja tieteen alueille. Näin persoonallisuuden eheys – tieto, tunne ja tahto, tuo vanha kolmiyhteisyys, jonka olemme hukanneet – saa vastineensa tieteen, teknisen ja henkisen alueilla. Koulutuksessa näin ei tällä hetkellä tapahdu. Zintsenkon sanoin, sielu on tapettu, jaettu palasiksi, muurit erottavat tiedon, tunteen ja tahdon; henkisen alue on typistetty kaikkein vähäisimmäksi, erilliseksi teknisestä ja tieteestä, jotka myös ovat usein toisistaan erillään niin korkeakoulussa kuin peruskoulussa. Huoli taiteen vähäisyydestä on suuri; taide ei lyö nyrkillä kasvoihin, ei vaikuta suoraan; poimitaan asioita, jotka vaikuttavat pitkällä aikavälillä.

Mitä opettaa?
Mitä tieto on? Esitieto, institutionaalinen tieto, tieto tiedosta ja tieto tietämättömyydestä, myös aito tietämättömyys – nämä kaikki kuuluvat yhteen. Tästä syntyy elävä tieto ja tämä pedagogin tulisi tiedostaa. Lapsella on esitietoa, ei varsinaista tietoa – tässä tarvitaan opettajaa. Mutta miten arvioidaan se, mitä lapsella jo on? Siis: mitä pitäisi opettaa – tietoa vai ei-tietoa. Mikä on tietämisen kehityksen liikuttava voima; todennäköisesti tietämättömyys, tietoisuus siitä, mitä ei tiedä.

Tietämättömyyden tietäminen
Pätevyys onkin tietämättömyyden tietämistä; koulussa olisi opetettava tietoa tietämättömyydestä. Tieto ei avaudu ilman ajattelua, ajattelu ei ilman ymmärtämistä. Zintsenko kärjistää: on vähintään tuhat tapaa ilmaista tieto, mutta yksi tapa ymmärtämään saattamiseksi riittää. Lähtökohta on lapsen esitieto; ymmärtäminen lähtee siitä. Kun tähän tartutaan, lapsi voi siirtyä spontaanista ymmärryksestä kulttuurisen ymmärryksen kautta luovaan ymmärrykseen. Ja voittaa koulukirjat, tehtäväkirjat, metodioppaat! Pedokratia! Syksyinen lehti kieppuu vallattomasti pihan poikki….

Japanilaistutkijat vierailivat Kajaanissa

Kajaanin opettajankoulutusyksikössä vieraili 1. - 2.10. kolme japanilaista kasvatustieteen professoria. Professori Takahiko Tanaka on Japanin Kasvatustieteellisen tutkimusseuran (The Japan society for the Study of Education) puheenjohtaja ja hänellä on merkittävä asema Japanin tiedeseurassa (Japan Society for the Promotion of Science). Professori Hirotoshi Mori on Japanin Vammaisten liiton (Japanese Association on Disability and Difficulty) hallituksen jäsen ja erikoistunut kliiniseen ja erityispedagogiikkaan. Molemmat ovat Tsuru yliopiston professoreja. Yoshinobu Shoy on Hokkaidon pedagogisen yliopiston professori. Hän on erikoistunut kliiniseen pedagogiikkaan ja kehityksen tukemisen metodologiaan.

Kaikki vieraat ovat julkaisseet tämän tai edellisen vuoden aikana japaniksi kirjan omalta alaltaan. Tanaka, Children who inquire the way of life, 2003, Mori, Special Needs Education and its Practices, 2002 ja Shoy, Healing and Empowerment in Clinical Pedagogy: Narrative Community and Activity Theory, 2002.

Miksi japanilaiset suuntasivat matkansa Kajaaniin?
Kiinnostuksen herätti Kehittävän opetuksen ja oppimisen tutkimusyksikön nettisivuilta löytynyt artikkeli ”Narratiivinen oppiminen viidennen dimension ympäristössä”. Juonellisen oppimisen tutkimus ja siihen kiinteästi liittyvä kehittävän didaktiikan hahmottelu Kajaanissa on hyvin lähellä japanilaisten kliinisen pedagogiikan menetelmien kehittelyä. Japanilaisia kiinnosti myöskin kiinteä tutkimusyhteistyö Kajaanin ja Michael Colen johtaman San Diegon tutkimuslaboratorion välillä, jossa narratiivinen oppiminen viidennen dimension ympäristössä on yhteisenä tutkimuksen kohteena.

Vieraille esiteltiin yksikössä tehtävää juonellisen oppimisen tutkimusta sekä sen teoreettisia lähtökohtia. Vieraiden erityisen kiinnostuksen kohteena oli Vygotskin kulttuurisen kehityksen teoria ja tutkimusryhmän tulkinnat siitä sekä uusien ideoiden kehittely. Japanilaisille esiteltiin leikin ja luovan mielikuvituksen tutkimusta, viidennen dimension oppimisympäristöjä sekä tarinoiden käyttöä oppimisympäristöjen rakentamisessa. Yllättävä näkökulma vieraille oli lasten piirtämisen analysoiminen tarinoiden kertomisena. Musiikilliset ja liikunnalliset tarinat olivat myöskin uusi tutkimuskohde vieraille. Pienten lasten tutkimusta tarkasteltiin kahdesta näkökulmasta: esiverbaalisen vaiheen kehitys sekä päivähoidon aloituksen aiheuttama psykologinen muutos. Molempien viitekehykseen sisältyy juonellisen oppimisen tarkastelu. Toisena vierailupäivänä vieraat tutustuivat ja osallistuivat lasten toimintaan ”Silmun” luovan leikin kerhossa.

Juonellisen oppimisen potentiaali ja Vygotskin kehityksen teoria kiinnosti vieraita kliinisen pedagogiikan näkökulmasta. Heidän tavoitteenaan on luoda yleistä kehityksen tukemisen teoriaa ja menetelmiä, jotka ovat puuttuneet erityisesti erityispedagogiikasta. Tarkka ongelmien diagnostiikka ei auta, ellei käytettävissä ole menetelmiä, joiden avulla lapsen kehitystä voidaan tehokkaasti tukea. Yhdessä totesimme, että uusimmistakin inklusiivisen opetuksen kehitelmistä puuttuu nimenomaan osuva kehityksen kokonaisvaltainen kuvausjärjestelmä ja kehittävä didaktiikka.

Juonellinen oppiminen avain muutoksiin
Kehityksen teoreettisessa hahmottamisessa vieraita viehätti Vygotski kehityksen monitasoisen tarkastelun vuoksi. Kehitys ei ole vain yksilökehitystä tai erityistarpeet yksilökehityksen puutteita. Kehityksestä kertovat laadulliset ja systeemiset muutokset näkyvät laajemman analyysiyksikön tasolla kuin yksilön muutoksina. Vieraat olivat kehitelleet konkreetteja menetelmiä yhteisöjen kehityskäsitysten laajentamiseksi. Oleellisia kehityksellisiä muutoksia ei voida odottaa yksilössä, ellei koko lapsen lähiyhteisön idea kehityksestä ja vuorovaikutuksen laatu oleellisesti muutu. Juonellinen oppiminen oli vieraiden mielestä keskeinen avain tällaisten yhteisöjen muutosten aikaansaamiseksi. Konkreetti yhteinen tutkimuksen alue on opettajan ammatillinen identiteetti osana kehityksen tukemisen teoriaa.

Vierailijat ovat olleet aktiivisesti luomassa kasvatustieteisiin kliinisen pedagogiikan aluetta. Ensimmäinen alan oppituoli perustettiin 1988 Kioton yliopistoon kliinisen psykologian perustalle. Seuraavana oli Mukogawan yliopisto 1990, jossa yhdistettiin kasvatustieteiden, sosiaalityön ja kliinisen psykologian opetusta ja tutkimusta. Kliinisen kasvatuspsykologian oppituoli perustettiin 1994 Hokkaidon yliopistoon. Seuraavana oli vuorossa Hiroshiman naisten yliopisto 1995. Seuraavien vuosien aikana on perustettu useita tutkimusyksiköitä eri yliopistoihin ja viimeisimpänä on perustettu kasvatuskäytäntöjen kliiniseen tutkimiseen keskittyvä tiedekunta Tsuru yliopistoon vuonna 2003.

Japanilaisen kliinisen pedagogiikan kehittelyssä lähtökohtana ei näytä olevan poikkeavuuksien etsiminen. Painotus on metodologinen ja menetelmällinen. Tutkimuksen avulla pyritään hahmottamaan huolellisesti ihmisten elämäntilanne ja kehityksen tarpeet sekä löytämään kullekin parhaiten sopivat tukemisen muodot. Pyrkimyksenä on luoda uutta kehityksen tukemisen teoriaa ja menetelmiä. Termi "kliininen" pyrkii kuvaamaan tätä pyrkimystä.

Kliininen pedagogiikka kytketty opettajankoulutuksen kehittämiseen
Kliinisen pedagogiikan kehittely on Japanissa kytketty tiiviisti opettajankoulutuksen kehittämiseen. Hallituksen rahoittamissa projekteissa on kehitelty kliinisen pedagogiikan ydintä (Trends and Issues in Clinical Pedagogy), opettajankoulutuksen uudelleenorganisointia ja pedagogiikkaa (Reorganization of Teacher Education and Agenda of Pedagogy) sekä kliinisen pedagogiikan asemaa opettajankoulutuksen uudistamisessa (Development of Clinical Pedagogy and Innovation of Teacher Education). Näkökulmaa on etsitty tarkastelemalla kriittisesti didaktiikan kapeaa tulkintaa (reductionism of didactics) ja opetussuunnitelmakeskeisyyttä. Vaihtoehdoksi on rakennettu persoonallisuuden kehitykseen suuntautuvaa lähestymistapaa (personality-centered (narrative) approach).

Kliinisen pedagogiikan kehittelyn taustalla on hyvin samantapaisia yhteiskunnallisia muutoksia kuin Suomessakin. Suomessa painopiste on ollut sosiaalialan osaamiskeskusten rakentamisessa ja sosiaalityöhön kasaantuneiden paineiden purkamisessa. Ennalta ehkäisevän työn merkitys on noteerattu puheissa, mutta opettajankoulutuksen asema on jätetty näiden pohdiskelujen ulkopuolelle. Näyttää siltä, että tutkintojen uudistamistyössäkään näin isoa haastetta ei uskalleta ottaa vastaan. (PH)

Ensimmäistä kertaa opintoasiainpäivät järjestettiin Kajaanissa Kaukametsän kulttuurikeskuksessa. Torstain teemana oli Tutkinnonuudistukset ja oppimisen edistäminen puheenjohtajana vararehtori Liisi Huhtala. Teemaa pohjustivat professori Matti Klingen Suomen yliopistotutkintojen kehitys ennen 1970-lukua ja opetusneuvos Osmo Lampisen 1970-luvun tutkinnonuudistusten periaatteet nykynäkemysten valossa -luennot. Aiheista käytiin ohjattu keskustelu. Lounaan aikana oli mahdollista tutustua parvilämpiössä eri yliopistojen posterinäyttelyihin sekä katsoa multimediaohjelma Lönnrotin jalanjäljillä. Lounaan jälkeen päivän teemaan johdattelivat: opetusneuvos Anita Lehikoinen Uusi kaksiportainen tutkintorakenne

ja professori Erno Lehtinen Asiantuntijaksi kasvu kaksiportaisessa tutkintorakenteessa

. Ensimmäisen päivän päätti Kajaanin kaupungin vastaanotto musiikkiopiston aulassa.

Perjantaina teemana oli Opetuksen kehittämisen uudet tukipalvelut ja puheenjohtajana toimi Kajaanin opettajankoulutusyksikön johtaja, varadekaani Juhani Suortti. Teeman käsittelyä työpajoissa pohjusti opetuksen kehittämispäällikkö Asko Karjalaisen luento Opetuksen kehittämisyksiköt Suomessa ja maailmalla.

Kajaanin Kaukametsässä pidettyjen opintoasiainpäivien perjantain ohjelmaan oli varattu aikaa monien ajankohtaisten asioiden pohtimiseen. Työryhmässä johon osallistuin keskusteltiin yliopisto-opintojen mitoituksesta ja sen onnistumisesta. Keskustelijoiden joukossa oli muutaman opetustyötä tekevän lisäksi etupäässä toimisto- ja hallintoväkeä. Kaikki työpajaan tulleet pääsivät Karjalaisen, Alhan ja Jutilan (2003) kirjoittaman raportin siivittämänä työstämään ajan käsitettä suomalaisten yliopisto-opintojen mitoitusjärjestelmässä.

Keskusteluissa tuli yhtäältä esiin opetusväen kantama huoli yliopisto-opintojen opintosisältöjen laajuudesta, laadusta ja syvyydestä. Kuitenkin päivän polttavaksi kysymykseksi ja keskustelun aiheeksi aiheesta nousi: ”Mikä on opintoihin varattava aika opiskelijan, opettajan ja hallintoväen näkökulmasta katsottuna?” Keskustelijoiden mielissä esiintyi kiintoisassa valossa ajatus opetuksesta, joka tapahtuu opettajan ajassa. Kuitenkin on muistettava, että sen sijaan oppiminen tapahtuu opiskelijan ajassa. Muun muassa näistä ja tämänkaltaisista asioista seuraa, kun ajanhallinnan kysymykset eivät hellitä vaan vellovat yliopistomaailmassa. Ne näkyvät ja tuntuvat verrattaessa opettajan ja opiskelijan ajan kuormittumisen eroja.

Lähtien tällaisista vaikuttimista opintoasianpäivillä korostui, että yliopistoissa on syytä varata riittävästi aikaa kurssin oppimiseen, eikä pelkästään sen suorittamiseen. Ajan hallinta monine kysymyksineen tulee opinnoissa ja niiden edistämisessä erittäin tärkeäksi asiaksi. Sen monimuotoisuutta lisää oppiaineiden sijoittaminen luku- ja työjärjestykseen sekä henkilökohtaiseen opiskeluohjelmaan. Myös opiskelun, kotitöiden ja työssäkäynnin limittäminen on aikaa vievä ja vaativa taitolaji. Sitäkään ei opita opiskelematta. Opintojen arjen sujumisen kannalta opiskelijat tarvitsevat asiantuntevaa ohjausta myös näihin kysymyksiin. ”Opoilun” onnistumiseksi tarvitaan eräänlaisen aikabudjetin laatimista. Tämän lisäksi täsmäopintojen rakentamisessa on tärkeää ohjata yliopisto-opiskelijoista oppiaineiden ainekohtaiseen ja sisällölliseen tuntemukseen. Sitä kautta toinen työ on toisen lepo -ajatus voi päästä toteutumaan opintojen ja elämänkirjon limittymisessä. (E-ML)

Lukuvinkki: Karjalainen, A.; Alha, K. & Jutila S. (2003) Anna aikaa ajatella: Suomalaisten yliopisto-opintojen mitoitusjärjestelmä. Oulu: Oulun yliopiston kehittämisyksikkö, julkaisuja nro 8.

Kajaanin kampukselle saapui maanantaina 6.10. suruviesti, opettajankoulutusyksikön taloussihteeri Kirsti Leinonen o.s. Kilponen oli kuollut perjantaina 3.10.2003 Kajaanissa äkilliseen sairauskohtaukseen. Kirsti syntyi 9.2.1954 Kuhmon Ylivieksin kylälle 8-tyttärisen maatalon lapseksi. Keskikoulun hän kävi Kuhmossa ja valmistui merkonomiksi Kajaanin kauppaoppilaitoksen markkinointilinjalta 1976.

Kirstin työura Kajaanin opettajankoulutuslaitoksessa alkoi 16.2.1977. Kaksikymmentä vuotta hän työskenteli luokanopettajakoulutuksen kansliassa talous- ja opintoasioiden tehtävissä. Taloushallinnon vastuuhenkilö hänestä tuli vuonna 1995. Välillä Kirsti työskenteli myös normaalikoulun toimistosihteerinä ja projektien talousasioiden hoitamisen hän opetteli työskennellen KYTKE 2000 -projektissa 1998–99. Laitosneuvoston jäsen hän oli vuosina 1997–99. Taloussihteerin tehtäviä hän hoiti kuolemaansa saakka.

Tunsimme Kirstin avoimena, valoisana ja ystävällisenä työtoverina, joka oli iloinen ja aina valmis auttamaan ja palvelemaan niin työtovereita kuin opiskelijoitakin. Kirstille oli tärkeää palvella asiakkaita parhaalla mahdollisella tavalla, eikä se jäänyt keneltäkään huomaamatta. Opiskelijoista ja heidän kanssaan asioimisesta Kirsti piti erityisesti.

Hänen työuransa aikana talousasioiden käsittely yliopistossa muuttui merkittävästi. Tehtäviä sekä vastuuta siirrettiin paljon yksiköiden taloussihteerien hoidettavaksi. Kirsti oli halukas oppimaan uusia työhönsä liittyviä asioita ja hän piti ammattitaitoaan yllä jatkuvalla kouluttautumisella. Tänä syksynä hän oli innokkaana suunnittelemassa ensi vuonna alkavan Kajaanin yliopistokeskuksen talousasioiden järjestämistä. Hänen ajatuksensa askartelivat jo – talousasioiden todella suuren mullistuksen – paperittomaan kirjanpitoon siirtymiseen liittyvissä asioissa.

Kirsti harrasti monipuolisesti liikuntaa. Hän pyöräili työmatkat talvellakin, kävi säännöllisesti kuntosalilla, hiihti ja osallistui työpaikkajumppaan. Hän halusi kokeilla kaikenlaisia uusia harrastuksia kuten rullaluistelua ja innostui avantouinnistakin niin, että kävi avannossa joka viikko ainakin kerran. Puutarhanhoito ja kukkien kasvatus olivat hänelle mieluisia puuhia. Kuhmon saloille ja hillasoille Kirstillä oli kiire joka kesä marjoja poimimaan.

Lastensa urheiluharrastuksissa Kirsti oli aktiivisesti mukana ja hän kuljetti lapsiaan harjoituksiin ja kulki heidän kannustusjoukoissaan pelimatkoilla ympäri Suomea sekä teki väsymättä talkootöitä. Kirstiä jäivät kaipaamaan puoliso ja kolme lasta sekä ystävät ja työtoverit. (MS&JV)

Vietimme yksikössämme Kirstin muistohetken maanantaina 22.10. Hiljaisen hetken jälkeen yksikönjohtaja Juhani Suortti kiitti Kirstiä hyvin ja tunnollisesti suoritetusta työurasta ja kehotti meitä muistamaan Kirstin ajattelutapaa suunnata katse tulevaan. Vanhan saksalaisen koraalin Alle Menschen müssen sterben myötä professori Suortti kysyi: Miksi Kirstin täytyi lähteä niin aikaisin? Tilaisuuden musiikista vastasivat lehtorit Ossi Säily ja Anja Tuovinen sekä opettaja Heljä Tervo. Kirkkoherra Lauri Oikarinen muisteli omassa puheessaan aikaansa opettajankoulutuslaitoksessa ja Kirstiä työtoverina seuraavin sanoin:

Meidät on karusti pysäytetty keskellä jokapäiväisiä askareitamme. Kuoleman kohtaaminen on vaikeaa ja ahdistavaa, kun se tulee lähelle – perheeseen ja työyhteisöön – ja varsinkin kun se tulee aavistamatta ja varhain, kesken työn ja elämänkaaren.

Kirstin työtovereina olette halunneet järjestää tämän muistotilaisuuden. Tämän järjestäminen ei ole ollut helppoa eikä varmaan monille tähän tilaisuuteen tuleminenkaan. Toisin menettely olisi kuitenkin ollut elämään kuuluvien tosiasioiden kieltämistä ja torjuntaa. Kirstin muistaminen työyhteisönä on hyvin merkittävää. Haluamme osoittaa hänelle kunnioitusta ja kiitollisuutta ihmisenä ja työtoverina.

Työtoverina Kirstistä välittyi vastuuntuntoisuus, avoimuus, hyväntahtoisuus ja valoisuus. Perukasta lähteneenä hän koulutti itseään sitkeästi, pysyi uskollisena työyhteisölleen ja sai hyvin vastuunalaisia tehtäviä. Hän ei korostanut itseään vaan oli mieluummin taustalla. Tapa, jolla hän työnsä teki ja suhtautui työtovereihinsa herättää minussa – ja uskon kaikissa meissä – valoisia ja elämänmyönteisiä muistoja. Saamme olla kiitollisia, että hän oli työtoverimme.

Kirsti ei ollut nykymaailman yksipuolisesti ihannoima itsensä toteuttaja vaan työskenteli yhteisen hyvän puolesta. Elämän syvin tarkoitus ei ole meissä itsessämme vaan ulkopuolellamme, siinä että annamme itsemme käyttöön toistemme hyväksi. Kirstin työ oli tällaista palvelemista, edellytysten luomista toisten työlle ja elämälle työpaikalla, kotona ja harrastuksissa. Sellaisena se oli äärettömän merkityksellistä.

Pysähtyminen muistelemaan Kirstiä ja hänen yllättävää kuolemaansa herättää syvää surua ja ikävää. Joudumme vastaan sanomattomina elämän rajallisuuden eteen. Joudumme ottamaan vakavasti myös oman kuolemamme. Kuoleman ajattelemisen ei tarvitse merkitä elämänkielteisyyttä eikä pakoa tästä elämästä. Hauta merkitsee katoavaisuutta ja luopumisen tuskaa. Mutta samalla se merkitsee ikuisuuden kosketusta, elämän syvyyden lähteiden aukeamista. Kuoleman todellisuuden myöntäminen voi auttaa näkemään oikein ajallisen elämän merkityksen ja juurtumaan käsillä olevaan aikaan, näkemään sen arvon ihmisyyden kannalta.

Tärkeintä on, miten ihmisyys meissä toteutuu. Luomisessa meille on Jumalan kuvana annettu kyky kumppanuuteen, yhteyteen keskenämme, keskinäisen huolenpitoon ja välittämiseen. Se on olennaista ihmisyydessä. Keskeistä on myös itsemme käyttöön antaminen ihmisten ja muun luomakunnan parhaaksi. Kirstin muisto kannustaa meitä toteuttamaan tätä ihmisyyttä. (LO)

Me elämme tähdellämme
kuin keinuva ruoho.
Tunnemme kevään heräämisen.
Näemme kesän.
Aistimme syksyn lehtien
varistessa talven tulon.
Kylmyys painaa päähämme
viileän seppeleen.
Valo pakenee.
Ilma tyyntyy.
Taivas aukeaa.
Uni rauhaisa vie matkalaisen
rajan taa.

Suomalaiset arvot nyt ja tulevaisuudessa

Maanpuolustuskoulutus ry sekä Kadettikunnan Kainuun piiri järjestivät arvoseminaarin Kajaanissa 19.9.03. Seminaari oli avoin yleisötilaisuus. Paikalle oli saapunut runsaslukuinen ja aktiivinen kuulijakunta seuraamaan kenraaliluutnantti Heikki Tilanderin, rehtori Kari Juntusen sekä professori Juhani Suorttin esittämiä alustuksia ja tämän jälkeen käytyä paneelikeskustelua.

Tilander aloitti keskustelun viittaamalla marsalkka Mannerheimin sotiemme aikaiseen päiväkäskyyn, jossa suomalaiset arvot kulminoituivat kotiin, uskontoon ja isänmaahan. Tämä konkretisoi Tilanderin mukaan tosiasian, että arvot ovat yhteisön olemassaolon perusta. Yhdentyneen Euroopan ja globalisoituvan maailman myötä arvojen tiedostamisen merkitys suomalaisuudelle on lisääntynyt mutta samalla luomme ympärillemme yhä moninaistuvamman arvomaailman.

Arvojen merkityksellisyyden lisäksi voisimme myös pohtia ihmisten arvomaailman selkeyttä. Mihin minuus rakentuu? Onko sen perusta pysyvässä ja varmassa vai alati muuttuvassa ja epävarmassa – konkreettisessa vai abstraktissa? Miten käy ihmisen ja ihmisyyden erikoituvassa ja yhä moninaistuvammassa yhteiskunnassa? Muun muassa Suortti sivusi näitä kysymyksiä alustuksessaan, ja tähän problematiikkaan voi hakea perspektiiviä esimerkiksi joulukuussa 2002 ilmestyneessä kampuslehdessä (http://kajaaninkampus.oulu.fi/koky/kokl/kampus/joulu2002/1202.html).

Suomalaiset arvot: Miten arvostamme työtä?
Kajaanin ammattikorkeakoulun rehtori Kari Juntusen alustus käsitteli suomalaisia nykyisiä arvoja. Hän kysyi, perustuvatko arvomme koti, uskonto ja isänmaa ajatukselle vai ohjaako käsitys omakotitalo, oma auto, ammatti, kaksi lasta (tyttö ja poika mielellään) ja koira pyrkimyksiämme. Arvot perustuvat Juntusen mukaan tarpeisiimme. Arvot ovat inhimillisen olemisen perusta. Viime kädessä yksilö määrittä itse toimintaansa säätelevät arvot. Juntunen viittasi alustuksessaan myös Erik Ahlmanin arvokäsitykseen (mm. hedosnistiset, vitaaliset, teoreettiset, esteettiset, sosiaaliset ja mahtiarvot). Juntunen kohdensi arvomaailman tarkastelun suomalaisten itsensä määrittämään listaan arvostetuimmista ammateista. Kiintoisaa tässä esityksessä oli erityisesti se, että emme tämän selvityksen perusteella arvosta entisessä määrin koulutusta. Toiseksi työn arvostus (ideaali) ei kulje käsi kädessä todellisuuden kanssa. Toisin sanoen saatamme arvostaa kirvesmiehen ammatin hyvinkin korkealle mutta itse ammattiin kouluttautumisen näkökulmasta arvotodellisuus ja toiminta on päinvastainen.

Mieleen nousi tässä yhteydessä kuitenkin ajatus ihmisten kasvaneesta pyrkimyksestä päästä mahdollisimman helppoa väylää pitkin kohti mahtiarvoja. Ei ole trendikästä puurtaa hiljaa ja yksin vaan toiminnan on tuotettava näkyvyyttä ja yksilöllisiä etuja mahdollisimman tehokkaasti. Tätä nykyaikaisen työyhteisön ”tehokkuussyndroomaa” esimerkiksi Päivi Atjonen kuvaa osuvasti Opettaja-lehden kolumnissa (Opettaja 37/2003) ”Näyn – siis olen olemassa?”

Tulevaisuuden arvot
Professori Juhani Suortti perusti arvojen teoretisoinnin G. H. von Wrightin ajatteluun. Ihminen pyrkii ajattelussaan ja tietämisessään selkeyteen. Nimenomaan hämmennys on ollut kautta aikojen syynä ihmisen haluun ”tietää” tulevaisuuden tapahtumista. Tänä päivänä elämän todellisuus on kuitenkin epävarma ja elämme pitkälle markkinakorkoajattelun tarjoamassa dynaamisessa viitekehyksessä. Korkea tiedon integraation aste muokkaa Suorttin mielestä arvojamme ja tulevaisuudenkuvaamme kiihtyvällä tahdilla. Kansalaisvaltion rooli ihmisen ajatusmaailman ohjaajana on muuttunut. Mikä on ympärillämme tänä päivänä siinä määrin niin todellista ja merkityksellistä, että pystymme rakentamaan esimerkiksi identiteettiämme suhteessa tähän? Maailmankuvamme rakentumisen ongelman voidaan sanoa perustuvan mm. (selkeään) käsitykseemme siitä, mikä on suhteemme toisiin ihmisiin, ympäristöön ja tietoon. Miten osaamme vastata ontologisen, epistemologisen ja metodologisen problematiikkaan? Tätä voimme selvittää esimerkiksi konkreettisella kysymyksellä, teenkö sitä mikä on moraalisesti oikein – toiminko sen mukaisesti? Tähän yhteyteen Suortti esitti Immanuel Kantin imperatiivin: ”Tee toiselle sitä, mitä haluaisit itsellesikin tehtävän!”

Tosiasia moniarvoisessa yhteiskunnassa on kuitenkin vääjäämättä arvoristiriitojen ilmeneminen. Tämän vuoksi on kyseenalaista puhua universaalista arvoperustasta. Ihmisen toiminnan ennustaminen on mahdotonta. Onneksemme meillä on historiallinen tietämys, jonka avulla pystymme arvioimaan tiettyjä invariansseja ihmisten käyttäytymisestä ja muodostamaan skenaarioita yhteiskunnallisen päätöksenteon tueksi. Tämä ei kuitenkaan Suorttin mielestä poista perusongelmaa, eli mihin arvomme rakentuvat. Vallitseville arvoille löytyy helposti hyväksyntä esimerkiksi manipulaation kautta. Tällä Suortti viittasi yksinkertaisesti vallan mahtiin. Vahvin määrittää toiminnan ja järjestyksen. Tästä voidaankin vetää yhteys nykyiseen mahtiarvojen tavoitteluun. Manipulaatio on näkymistä. Viitaten Atjosen edellä esittämään näkemykseen, olemisella ei ole merkitystä vaan sillä, että näyn.

Tulevaisuus asettaa näin ollen vain haasteita. Ihmisen tulee selvittää, kuinka osaamme toimia selkeästi globaalissa tietoyhteiskunnassa. Kuinka pystymme estämään von Wrightin esittämät skenaariot valvontayhteiskunnasta ja yhtenäisestä maailmaa säätelevästä poliittisesta ideologiasta? Kasvatus ja kasvatustiede ovat tässä avainasemassa. Toiminnan on huomioitava muuttunut todellisuus ja sen tuomat mahdollisuudet ihmisen oman ajattelun kehittämiselle. Yksilön vapautta kahlitsevat käskyt ja säädökset eivät edesauta tätä pyrkimystä vaan pyrkimyksenä tulisi olla riittävän vapauden mahdollistaminen.

Voiko yhdentyvässä maailmassa olla yhtenäisiä arvoja?
Paneelikeskustelun aiheeksi oli määritelty, voiko yhdentyvässä maailmassa olla yhtenäisiä arvoja. Kuinka voimme pyrkiä nykyisessä arvorelativistisessa maailmassa kohti yksilön vastuullista käyttäytymistä? Keskustelun anti tiivistyi koti, uskonto ja isänmaa -ideologian toimivuudelle. Ongelmana ”vain” on, kuinka hyvin nämä kolme suomalaisen arvomaailman perusjalkaa ovat hoidettuja. Koti on selkeä lähtökohta rakkauden ja turvallisuuden tunteen muodostumiselle. Turvallisuus on itsestään selvällä tavalla perusta esimerkiksi lapsen tasapainoiselle psyykkiselle kehitykselle ja tulevaisuuden toiminnalle! Isä Pentti Hakkarainen totesikin, turvattomuuden ja rakkaudettomuuden olevan eräs tämän päivän pahimmista ongelmista perheissä. Samaan aikaan isänmaata tukevia toimintoja, maan taloutta – perheiden aineellisen hyvinvoinnin perustaa – ajetaan tuottavuuden nimissä ulkomaille. Rahanmahti ja ahneus määrittävät ihmisenä olemista ja toimintamuotojen kehittymistä. Onko työnteon kulttuuri tullut maassamme jälleen yhteen määränpäähän? Onko tämä todellisuus siinä määrin selkeä, että se pystyy luomaan terveen ja tasapainoisen kasvualustan lapsillemme? Isä Pentti näki keskustelun avaimena toiseuden ja erilaisuuden ymmärrykseen. Keskustelua ylläpitävä kulttuuri auttaa ihmistä selviytymään tämän päivän ja tulevaisuuden haasteista.

Toisen ihmisen ymmärtäminen ei kuitenkaan ole itsestään selvää. Ymmärryksen avautuminen vaatii hyvää kasvatusta ja kasvatusta hyvään. Voisimmeko ajatella sanonnan ”opi oma tilasi, anna arvo toisillekin” toimivan punaisena lankana kasvatustoiminnassa? Rakentava dialogihan muodostuu vain pyrkimyksessä ymmärtää toista omassa kokemuksessaan ja antaessa siten toiselle tilaa muodostaa omasta kokemuksesta oman ajattelun struktuuria. Missä määrin arvot voivat siten olla yhteinen reseptikokoelma ja ulkoinen määritelmä hyvästä ihmisestä sekä elämästä? (MS)

Varhaiskasvatuksen uusilla opiskelijoilla on ollut muutaman vuoden tapana aloittaa opinnot tekemällä yhteinen paripäiväinen retki Rehjan saareen, joka sijaitsee Nuasjärvessä. Tällä retkellä on pyritty siihen, että opiskelijoille annetaan tietoa tulevista yliopisto-opinnoista ja pyritään luomaan opiskelijoiden välille hyvä yhteishenki. Tänä vuonna retki ajoittui elokuun viimeiselle viikolle, joka sattui olemaan tosi sateinen ajankohta.

Aluksi olin vähän hämillään, kun minua pyydettiin kirjoittamaan jonkinlainen kertomus tämän vuoden Rehjan reissusta. Ensimmäisenä tuli mieleen lähes jatkuva vesisade. Saimme nauttia siitä ne kaksi päivää, jotka siellä olimme ja josta on vieläkin muistona kastunut lukujärjestys. Enemmän mietittyäni mieleeni kuitenkin nousi monia positiivisia muistoja, joita tuosta reissusta jäi.

Itselleni tuo Rehjan saari oli outo paikka, vaikka olen ennättänyt asua täällä Kajaanissa tammikuusta lähtien. Lähdin reissulle melko ristiriitaisin tuntein, koska olin kesän aikana joutunut miettimään tarkasti, mitä haluan lähteä opiskelemaan: minulla oli kolme muutakin opiskeluvaihtoehtoa valittavana enkä ollut varma olinko päätynyt oikeaan vaihtoehtoon.

Kirkkovenekuljetus tiesi soutua joka iikalle
Reissu alkoi normaalikoulun juhlasalista, jossa suoritettiin nimenhuuto ja kerrottiin vähän, mitä seuraavan kahden päivän aikana tulisi tapahtumaan. Se kuitenkin oli yllätys, että menimme sinne kirkkoveneellä soutamalla. Olin itsekin luullut, että meidät kuljetettaisiin sinne jollakin veneellä. No kuitenkin kirkkoveneellä soutaminen oli uusi kokemus ja paljastui ihan mukavaksi hommaksi vaikka menomatkalla airo katkesi melkein heti alkumatkasta ja paluumatkalla satoi vettä koko ajan kaatamalla.

Akateemisen viestinnän opinnot alkoivat
sokkosuunnistuksella ja ympäristöön tutustumisella.

Lönnrotin saaressa ruokaperinteeseen tutustuen
Saarelle päästyä monet varmasti ihmettelivät sitä, kuinka iso saari oli. Saarella saimme kuullakin sen historiasta ja kuinka Lönnrot oli sen joskus omistanut. Nälässäkään emme joutuneet olemaan, vaan saimme nauttia hyvistä ruuista ja samalla meitä tutustutettiin kainuulaiseen ruokaperinteisiin. Illalla päästiin paistamaan yhdessä makkaraa nuotiolla ja leikkimään erilaisia yhteishenkeä luovia leikkejä. Myöskään suomalaiseen kulttuuriin kuuluva saunaa ei oltu unohdettu, pääsimme käymään saunassa ja uimaan syksyisen hyisessä vedessä. Kuitenkaan reissu ei ollut pelkkää huvittelua. Saimme tuon parin päivän aikana paljon opiskeluun liittyvää hyödyllistä tietoa ja lisäksi monia hyviä vinkkejä tutoreilta lukujärjestyksistä. Kiitokset muuten vielä heille!

Jälkeenpäin olen monesti miettinyt, mitä reissusta jäi käteen. Ei olisi varmasti kovinkaan helposti tullut lähdettyä käymään Rehjassa varsinkaan, kun itsellä ei ole venettä. Lisäksi meidän opiskelijoiden olisi ollut paljon vaikeampi tutustua toisiimme ja yhteishengen luominen olisi tapahtunut paljon hitaammin kuin nyt. Lisäksi koulun aloittaminen seuraavana maanantain tuntui paljon helpommalta, kun tunsi valmiiksi jo tulevat opiskelu kaverit. Ehkäpä reissusta kuitenkin jäi muitakin muistoja, kun vain pilalle kastunut lukujärjestys. (Petri Kettu, Varhaiskasvatuksen ensimmäisen vuosikurssin opiskelija)

Kesällä köllimme nurmikolla
kaikki samassa padassa.
Alkukankeuksissakin sanottiin:
"On ilo ilmaista itseään."

Teoria toi tietoa
ja syvensi omaa kokemusta
jopa jalkapallosta tai
kuvailmaisusta.
Hirmuisen mukavaa!

Segregaation purku työmarkkinoilla – Kansallinen teematyö

Oulun yliopiston Kajaanin kehittämiskeskuksen WomenIT –hanke ja SET ry:n Mirror-hanke koordinoivat yhdessä Sergegaation purku työmarkkinoilla kansallista teematyötä. Vuosille 2003-2005 hankkeeseen on saatu Equal-yhteisöaloiteohjelmasta rahoitusta 355 000€.

Korkeakoulutetuista insinööreistä 20% on naisia ja vastaavasti hoitoalalla työskentelevistä on miehiä vain vajaat 18%. Keskimäärin palkkaero naisten ja miesten välillä on 20%. Sukupuolen mukaan jakautuneet koulutusvalinnat ovat osaltaan vaikuttaneet työelämän kahtiajakoon naisten ja miesten aloihin. Tämä kehitys on jatkunut huolimatta tasa-arvolain voimassaoloaikana toteutetuista lukuisista hankkeista, joiden tavoitteena on ollut segregaation purkaminen kannustamalla eri sukupuolia hakeutumaan ei-tyypillisille koulutusaloille.

Euroopan Unionin Equal-yhteisöaloiteohjelman tarkoitus on edistää inhimillisiä voimavaroja ja uusia käytäntöjä kaikenlaisen työmarkkinoihin liittyvän syrjinnän torjumiseksi. EU-komissio edellyttää yhteisöaloiteohjelman toteutukselta temaattisia verkostoja, hyvien käytäntöjen levittämistä ja kansalliseen politiikkaan vaikuttamista.

Maassamme vallitsevaan työelämän voimakkaaseen sukupuoliperusteiseen kahtiajakoon on kiinnittänyt huomiota myös EU-komissio, joka on pyytänyt Suomelta toimenpiteitä asian johdosta. Suomessa on aloitettu keväällä 2003 Equal-yhteisöaloiteohjelmaan liittyvä kansallinen teemaverkostotyöskentely. Teemaverkostoa Segregaation purku työmarkkinoilla hallinnoivat Equal-projektit WomenIT ja Mirror.

Tavoite
Kansallisen teemaverkoston Segregaation purku työmarkkinoilla tavoitteena on

- löytää uusia ratkaisumalleja ja toimenpide-ehdotuksia segregaation purkuun analysoimalla
teema-alueilla tapahtuneita ja tapahtuvia koulutus-, kehittämis- ja tutkimushankkeita

- vuoropuhelun käyminen toimenpiteistä tasa-arvotyöntekijöiden, -tutkijoiden sekä poliittisen
että hallinnollisen sektorin kanssa

- levittää sellaisia hyviä tuloksia, joita on saavutettu kansallisen ja kansainvälisen tason ja muiden teemaan liittyvien EU-rahoitteisten hankkeiden, tutkijoiden ja asiantuntijoiden kansallisessa yhteistyöverkossa

Toimintatavat ja tulokset
Teemaverkoston yksi toimintatapa on tutkimus, jonka avulla etsitään niin uusia ratkaisumalleja kuin toimivia tasa-arvokäytäntöjä menneistä ja nykyisistä tasa-arvohankkeista. Teemaverkoston keskeinen kysymys on mitä pitää muuttaa ja mitä käytäntöjä vahvistaa ja millä keinoin niin koulutuksessa kuin työelämässä, jotta saadaan pysyviä tuloksia.

Tutkimusanalyysit toimivat perusaineistona sekä tuleville tasa-arvohankkeille että poliittiselle ja hallinnolliselle päätöksenteolle. Tutkimuksellista yhteistyötä rakennetaan jo olemassa olevien kansallisen ja kansainvälisen tutkijaverkoston kanssa.

Kansallisen teemaverkoston Segregaation purku työmarkkinoilla loppuraportti Hyvän käytännön malleja tasa-arvoisten käytäntöjen valtavirtaistamiseksi ja vakiinnuttamiseksi valmistuu keväällä 2005.

Kansallisen teematyön ohjausryhmällä on strategisena tehtävänä vaikuttaa tasa-arvohankkeiden valtavirtaistamiseen poliittisella ja yhteiskunnallisella tasolla.

WomenIT – Women in Industry and Technology – koulutus-, tutkimus- ja kehittämishankkeen tavoitteena on purkaa työelämän horisontaalista ja vertikaalista jakoa sukupuolen mukaisiin naisten ja miesten ammatteihin ja työtehtäviin. Hanke kehittää sukupuolisensitiivisiä opetus- ja ohjausmenetelmiä eri kouluasteille sekä työelämäkäytänteitten tasa-arvoistamiseksi.

WomenIT -hanke on Oulun yliopiston Kajaanin kehittämiskeskuksen koordinoima. www.womenit.info

Mirror-hankkeen tavoitteena on lisätä erityisesti naisten määrää metalli-, elektroniikka ja teollisuusaloilla kehittämällä motivoivaa koulutusta ja lisäämällä alan vetovoimaa. Mirror-hanke on Sähkö-, elektroniikka- ja tietoteollisuus SET ry:n koordinoima. www.mirror4u.net

WomenIT ja Mirror ovat mukana ETG4 (European Thematic group on Equal opportunities) -työryhmässä, jonka tarkoituksena on tehdä kansainvälistä vertailua työelämän sukupuolijärjestysten eroista ja yhtäläisyyksistä muiden Equal-hankkeissa olevien maiden kanssa. Lisäksi pyrkimyksenä on jakaa hyviä käytäntöjä ja vaihtaa kokemuksia Euroopan maiden työelämässä vallitsevan sergeraation purkamiseksi. Tämä tapahtuu jakamalla kokemuksia hyvistä suomalaisista käytännöistä EU-tason julkaisuissa sekä osallistumalla kansainvälisiin seminaareihin ja tilaisuuksiin.

Oulun yliopisto Kajaanin kehittämiskeskus / Kansallinen teematyö
Seminaarinkatu 2
87100 KAJAANI

Projektitutkija
Kristiina Brunila
tel. +358 400 753 175
Helsinki
kristiina.brunila@oulu.fi

Projektitutkija
Mervi Heikkinen
tel. +358 400 714 745
Oulu
mervi.heikkinen@oulu.fi

Projektisihteeri
Ritvaleena Leinonen
tel. +358 400 660 245
Kajaani
ritvaleena.leinonen@oulu.fi

Tiedusteluun on mahdollisuus vastata netissä viikolla 44 - 45. Osoite netissä www.amica.fi, tunnus 0244 tai lomakekyselynä Pedaköökissä yhtenä päivänä viikolla 45, tiistaina 4.11. Kiitokseksi tarjoamme kupin kahvia ja suklaakonvehdin. Vastanneiden kesken arvomme 3 suklaakonvehtirasiaa. Netissä vastanneet täyttäkää arpalipuke Pedaköökissä.

Japanilaistutkijat vierailivat Kajaanissa

Suomalaiset arvot nyt ja tulevaisuudessa

Segregaation purku työmarkkinoilla – Kansallinen teematyö

Tavoite Kansallisen teemaverkoston Segregaation purku työmarkkinoilla tavoitteena on

Tavoite
Kansallisen teemaverkoston Segregaation purku työmarkkinoilla tavoitteena on