Kajaanin kampuksen tiedotuslehti

Kalevalaseuran vuosikirja numero 81 ilmestyi Elias Lönnrotin 200-vuotissyntymävuoden kunniaksi vastikään. Kirjan otsikko on enteilevän mielenkiintoinen "Lönnrotin hengessä". Kirja sisältää monia mielenkiintoisia Suomen huomattavimpien Lönnrot-asiantuntijoiden tekstejä.

Ilahduttavaa on, että myös monet kainuulaisten tutkijoiden ja kirjoittajien tekstit ovat valikoituneet tähän merkittävään koosteeseen. Oman panoksensa Lönnrotin juhlavuoden toteutumiseen ovat antaneet monet kainuulaiset tahot kuten Elias Lönnrot -seura, Lönnrot-instituutti sekä Juminkeko.

Kainuussa järjestettiin vuoden kunniaksi myös lukuisia juhlatilaisuuksia ja seminaareja. Kainuu nousi ensimmäistä kertaa selkeästi maakunnaksi, jossa Lönnrot teki valtaosan elämäntyöstään. Myös Lönnrotin syntymäkunnan ja Kajaanin ja Kuhmon välille on syntynyt kiinteä yhteys. Se on merkittävä yhdistävä tekijä, joka jatkossa tulee vaikuttamaan kainuulaisen identiteetin ja kulttuuriperinnön säilyttämiseen.

Tutustuessani Kainuun tulevaa maakuntaohjelmaan, joka on suunnattu aina vuoteen 2020, osui useissa kohdissa sen sivuilla silmiini kysymys: Mikä on kainuulainen identiteetti ja miten se voidaan säilyttää? Maakunnassa kentällä on huoli tulevaisuudesta. Huoli on myös niillä, jotka suunnittelevat ammatikseen tulevaisuutta. Huoli on realistinen. Kainuuta vaivaa työttömyys ja väestöpako sekä väestön ikääntyminen.

Ollessani loppukesästä kertausharjoituksissa Suomussalmella törmäsin myös siihen, että reservinupseeristo alkaa ikääntyä ja perustamiskeskusten esikuntiin on vaikea löytää nuoria reservinupseereita ja asiantuntijoita. Voisiko tähän seikkaan hieman vaikuttaa myös upseerikoulutuksen osalta?

Kainuu on laaja maakunta ja paikallistuntemuksen tarve on merkittävä tekijä pyrittäessä nopeaan toimintaan ja joukkojen perustamiseen. Varusteet on helppo jakaa. Se, mitä tapahtuu sitä ennen ja sen jälkeen on olennaista. On tiedettävä paljon sellaista, jota vieras komentaja ei ehdi oppia ajoissa. Paikallinen verkosto on tässä kysymyksessä äärimmäisen tärkeä tekijä todellisen valmiuden ylläpitämiseksi. Täällä Suomussalmella sotahistorian opetukset varmasti todistavat asian oikean laidan.

Kun Lönnrot aikoinaan taisteli suomalaisen identiteetin puolesta ja otti julkaistavakseen mitä pahimman sensuurin aikana vaarallisiksi koettuja tekstejä. Uuden Kalevalan luomisvaiheessa hän toi esiin selvän kannanottonsa myös päivänpolitiikkaan. "Hän lupautui tammikuussa 1847 auttamaan Snellmania – ystäviensä varoituksista huolimatta – ottamalla nimiinsä Litteraturbladin julkaisijan tehtävät."

Vuotta myöhemmin hän myös kommentoi vallankumousvuoden 1848 tapahtumia ja hänen asenteensa kaikkea taantumuksellista yksinvaltaa vastaan on liberaali ja nationalistinen. Ollaanpa fennomaanisen liikkeen sisällöstä ja sisäisistä ristiriidoistakin mitä mieltä tahansa on muistettava 1840-luvun fennomaanien kirjeenvaihto se suorasukaisuus, jolla Snellman, M. A. Castrén, Lönnrotin läheinen ystäväpiiri asioista keskusteli. Se osoittaa alituista valppautta vallanpitäjää kohtaan ja samalla siitä huokuu Eurooppalaisen valistuksen filosofia. Kalevalan sankareiden hahmotuskaan ei ole tälle keskustelulle ulkopuolista. Kalevalalla oli kansallinen tehtävä ja siinä on edelleenkin mukana kertojan ääni.

"Lönnrot kirjoitti Kalevalan tärkeimpään versioon, Uuteen Kalevalaan tarkkaan harkitun ideologisen ja poliittisen tason. Se ei erotu kovinkaan selvästi eepos-tekstin monenkirjavasta merkityskudelmasta. Niinpä Lönnrot esitti sen painokkaasti eepoksen esipuheessa. Teos on sen tekijän mukaan kertomus Kalevalan kansan vapautumisesta rikkaamman, sotilaallisesti voimakkaamman ja kulttuurisesti kehittyneemmän tai "sivistyneemmän" naapurikansan alaisuudesta. Lönnrotin selityksen mukaan Pohjola verotti Kalevalaa, kunnes Wäinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen tekivät lopun veronalaisuudesta (Satu Apo 2002).

Puuttuva historia ja visio tulevaisuudesta ja siihen tähtäävä strategia ovat mukana Kalevalan ytimessä, siis täysin ajan henkeen kuuluvana ilmiönä. Asiaa voitaisiin luodata myös toisaalta, vaikkapa Suomessa harjoitetun koulutuspolitiikan tasolta 1850 lähtien.

Melko hyvä ja myös yksilöity lähde ajan hengen tarkastelemiseksi voisi olla Yrjö Sakari Yrjö Koskista koskeva Lauri Kemppisen kirjoittama väitöskirja Sivistys on Suomen elinehto (2001) tai miksipä ei myös Mikko Ripatin väitöskirja Arvid Järnefelt Kasvatusajattelijana (2002), joka luotaa asiaa tolstoilaisesta näkökulmasta.

Kyse oli taistelusta oikeudenmukaisemman ja ihmisläheisemmän suomalaisen yhteiskunnan puolesta. Kuten tiedetään ei tuolloinkaan puhallettu yhteen hiileen, mutta sivistyneistö nosti Suomen taiteen ja tieteen mittasuhteiltaan ennen näkemättömään kukoistukseen. Tämä ajanjakso on Suomalaisen identiteetin kehityksen kannalta kaikkein tärkein. Sinne meidän on palattava yhä uudelleen ja uudelleen. Se on ehtymätön lähde. Sen kuvaamiseen toivoisi paljon enemmän materiaalia myös oppikirjojen tasolla. Mihin ovat hävinneet tätä aikakautta koskevat sadut, tarinat, taide ja musiikki koulujen oppimateriaaleista. Merkkejä palaamisesta juurillemme on olemassa. Identiteettimme on heräämässä.

Nyt tarvitsemme kulttuuriteollisuuden ammattilaisia samalla tavoin kuin Nokiaa tai jääkiekkoilijoita, formulakuskeja ja jalkapalloilijoita. Koulujärjestelmän pitäisi opetussuunnitelmien kehittelyssä ja opetuksessa ottaa kokonaisvaltaisesti huomioon juurruttaminen ja suomalaisen identiteetin vahvistaminen. Olemme eläneet puusta ja maasta ja niille rakentaneet ihmiskuvaamme myös taiteissamme Siinä ei tarvita propagandaa, manipulaatiota tai indoktrinaatiota. Voimme luottaa oman perintömme voimaan. Huutavan ääni korvessa menestyi erinomaisesti Brysselissä

1800-luvun loppu oli täynnä jännitteitä, joiden ensimmäistä purkautumista Suomi sai odottaa aina vuoteen 1917. Joulukuun 6. päivänä tunnustettu itsenäisyys ja vapaus ovat myös suuren kulttuurivallankumouksen tulosta. Tämän kumouksen konkreettinen tapahtuma liittyy myös Suomussalmen historiaan, sillä jo maalikuussa 1917 täällä pidetty kansalaiskokous, jota johti Hallan Ukko, julisti Suomen itsenäiseksi.

Mikä siis on muuttunut? Mitkä ovat maailman tai Euroopan keskeisimmät ongelmat? Mitä me todella tarkoitamme globalisaatiolla tai kansainvälistymisellä?

Miten pitää suhtautua Kainuun kehittämisohjelman kysymykseen kainuulaisesta identiteetistä? Maailman väkilukuun suhteutettuna suomalaisia on alle promille. Kainuulainen identiteetti rakentuu sen omalle historialle. Miten me otamme tämän huomioon opetuksessa? Miten rakennamme oman kulttuurimme tulevaisuutta, mikäli me lainaamme tai ostamme kaikki ulkomailta.

"Kainuussa suomalaista" voisi olla hyvä läpäisevä teema koulujen opetussuunnitelmaan. Perinteisten kädentaitojen unohtaminen on peruskoulumme suurimpia virheitä. Käden taidot on nostettava kunniaan. Niille on varattava opetussuunnitelmissa riittävästi tilaa varhaiskasvatuksesta ammatilliseen koulutukseen.

Vaikka suomalaiset lapset menestyivät hyvin kansainvälisessä lukutaitotutkimuksessa, ei ole syytä röyhistelyyn. Se on vain pieni osa suomalaisen koulun todellisuutta. Kouluissa ympäri maan eletään varsin eriarvoisissa olosuhteissa. Erityisesti Pohjois- ja Itä-Suomessa on kiinnitettävä huomiota lasten hyvinvointiin. Olemmeko unohtaneet vanhan viisauden: "lapsissa on tulevaisuus". Pysähtykäämme miettimään, mitä me tällä viisaudella olemme tarkoittaneet, sillä haluammehan me kaikki vanhemmat lastemme tulevaisuuden olevan onnellinen ja ideaalinen. Olemmeko tehneet riittävästi vai olemmeko jättäneet asian muiden tehtäväksi?

Professori Pertti Karkama kirjoittaa juuri ilmestyneessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Hiidenkivi-lehdessä aiheesta Lönnrot, demokratia ja kansainvälisyys oivallisesti. Teksti perustuu valtaosin hänen Lönnrot-juhlavuonna ilmestyneeseen kirjaansa Kansakunnan asialla. Otan tekstistä muutaman sitaatin, jotka osoittavat identiteettiongelman merkityksen:

"Inhimillisessä elämässä identiteetti ehdottomana ja pysyvänä samuutena on mahdottomuus. Vain uskonnollinen fundamentalismi ja totalitaariset järjestelmät pystyvät aikansa pitämään yllä näennäistä samuutta, Diktaattorit uskovat edustavansa kansan hyvää ja voivansa kertoa, mitä kansan on tahdottava… Kansallisen, kuten minkä hyvänsä yhteisöllisen identiteetin edellytys on demokratia. Toteutuessaan demokratia sallii kaikkien kansalaisten tuoda kuuluviin tahtonsa ja mielipiteensä ja edistää samalla itsenäisen ja vastuullisen kansalaisen syntyä. Siksi kansallinen tutkimus kansallisen identiteetin synnyn tutkimuksessa on huomattavalta osin myös demokratian synnyn, kehityksen ja nykytilan tutkimusta." (Karkama 2002)

Sylvian joululaulun häkkilintu on oman aikansa symboli. Sananvapaus oli Lönnrotin aikana hyvin rajoitettu.

"Sananvapauden puute rajoitti keskusteluja, joissa sellaiset käsitteet kuin "isänmaa", "kansallisvaltio", "kansakunta", "kansalaisuus", "vapaus", "tiede", "taide", "historia" saivat kansallisen sisältönsä. Poliittisen vapauden puutteesta johtui osin sekin, että demokratia sai etnokratian merkityksen." (Karkama 2002) Hyvin suuri osa kielletyistä asioista jouduttiin kääntämään erityisesti taiteen kielelle. Kansallista identiteettiä luoviin arvoihin jouduttiin viittaamaan epäsuorasti. Kansa ja luonto saivat taiteellisen merkityksen. Kuten Karkama toteaakin: "Lönnrot käänsi sivistyneistön muualta Euroopasta saaneen oppineisuuden ja etenkin uushumanistisen sivistysajatuksen kansan kielelle. Hän kiinnitti sivistyneistön huomion kansankulttuuriin osoittaakseen, että kansalla oli itsellään oma historia ja oma kulttuuri. Kansalla oli siten kaikki valmiudet kehittyä sivistyneeksi kansanvaltaiseksi kansakunnaksi." (Karkama 2002)

Olemmeko oppineet historiasta? Onko sen oppimiseen riittävästi mahdollisuuksia? Sisäistävätkö suomalaiset nykyisin oman historiansa?

Suuren vuosisadan toimintamallit ja sisällöt ovat olemassa? Tarvitaanko niitä vielä suomalaisten assimiloituessa muuhun Eurooppaan? Häviääkö suomen kieli Euroopan unionin parlamentista? Häviääkö suomalaisuus Euroopasta?

Huutavan ääni korvessa Brysselissä näytti tietä ja antoi tuntuman siitä, ettei ainakaan kieli tule häviämään, mikäli asia on kiinni kainuulaisista.

Opettajankouluttajien tehtävänä on suomalaisuuden ja kansallisen identiteetin vaaliminen. Mikä voisi tällä hetkellä olla tärkeämpää. Ongelma on siinä, miten tehdä se oikein. Bolognan ideat toteutuvat ja välitutkinnot toteutetaan pikkuhiljaa. Asian suhteen ei ole syytä paniikkiin. Yliopistokeskus syntyy Kajaaniin ja tuo lisää opiskelijoita ja palveluja; lisää yliopistollista sivistystä Kainuuseen.

Muutoksia tulee ja osa niistä voi olla suuriakin. Taiteen maisterit, venäjän kulttuurin ja kielen maisterit, liikunnan ja matematiikan aineenopettajat muuttavat yksikön profiilia ja antavat myös pohjaa luokanopettajien ja varhaiskasvattajien koulutukselle. Kiitän kaikkia niitä, jotka ovat olleet mukana tukemassa muutosten ja perustyön toteuttamista ja toivotan samalla hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta talon henkilökunnalle ja opiskelijoille sekä kaikille niille, jotka seuraavat talon tapahtumia.

Joulukuussa valittiin Oulun yliopiston hallintoelimet. Yliopiston hallituksen vaalissa muun henkilökunnan ääniharava oli ylivirastomestari Raija Ukkola 216 äänellään. Muita ao. ryhmän jäseniä ovat yliassistentti Seppo Saarela (203), vanhempi suunnittelija Kirsti Heikkinen (200), yliassistentti Juha Huikari (163), lehtori Gordon Roberts (157) sekä viimeisenä varsinaisena hallitukseen valittu kajaanilaisjäsen luokanlehtori Matti Pasanen. Matti sai kaikkiaan 133 ääntä joka tällä kertaa riitti varsinaiseen edustajapaikkaan. Tästä on kiittäminen yliopiston kainuulaisten työntekijöiden äänestysaktiivisuutta ja oululaisten laskenutta äänestysinnokkuutta. Äänestysprosentti hallituksen vaalissa oli 58,3 % (kainuulaisten 70).

Kasvatustieteiden tiedekunnan tiedekuntaneuvostoon professorikiintiöstä tulivat Maija Fredrikson, Sanna Järvelä, Tapio Keranto, Pauli Siljander, Hannu Soini sekä Leena Syrjälä Oulusta sekä Kajaanista Juhani Suortti ja Pertti Yliluoma. Tiedekunnan dekaaniksi valittiin professori Pauli Siljander Oulun yksiköstä. Varadekaanina jatkaa professori Juhani Suortti Kajaanista.

Tiedekuntaneuvostoon henkilökunnan edustajiksi valittiin lehtori Pekka Saravesi (71 ääntä), lehtori Riitta-Liisa Korkeamäki (42), assistentti Tuulikki Tuominen-Eilola (26). Oululaisten varajäseniksi tulivat lehtori Leena Hyvönen (25), yliassistentti Anneli Lauriala (14) sekä lehtori Eila Jeronen (2). Kajaanin yksikön henkilökunta äänesti varsinaisiksi edustajikseen normaalikoulun rehtori Seija Blombergin (34 ääntä) ja amanuenssi Jouko Käsmän (18). Kajaanilaisten varaedustajiksi tulivat opettaja Juha Vartiainen (13) ja suunnittelija Timo Pinola (5).

Kajaanin opettajankoulutusyksikön yksikköneuvostoon tulivat professorikiintiössä Pentti Hakkarainen (varajäsen professori Pertti Yli-Luoma), Esko Kalaoja (yliassistentti Marjatta Hautala) ja Juhani Suortti (dosentti Reijo Heikkinen). Henkilökuntaa edustavat lehtorit Aulikki Keskitalo (VAKA, varajäsen lehtori Tuula Tervo-Määttä) ja Seppo Kinnunen (LUKO, lehtori Anja Tuovinen), luokanlehtori Hilkka Koivistoinen (luokanlehtori Marja Koskivirta) sekä taloussihteeri Maire Säkkinen (atk-suunnittelija Esa Huotari). Opiskelijajäseninä yksikköneuvostoon kuuluvat Liisa Keränen, Markku Nenonen ja Marita Juntunen. Yksikön johtajaksi yksikköneuvosto valitsi professori Juhani Suorttin ja varajohtajaksi professori Pentti Hakkaraisen. (JV)

Marita Juntunen (vas.), Hilkka Koivistoinen, Markku Nenonen,
Aulikki Keskitalo, johtaja Juhani Suortti, Maire Säkkinen, Seppo
Kinnunen ja varajohtaja Pentti Hakkarainen.

Kajaanin opettajankoulutusyksikön varhaiskasvatuksen ja luokanopettajakoulutusten ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat johdattelivat kampuslaisia jouluaikaan perinnetietoisella joulujuhlalla. Ulko-ovella ja vaatenaulakoilla tyylikkäästi pukeutuneet herrasmiehet toivottivat joulujuhlaan saapuvia lämpimästi tervetulleiksi. Normaalikoulun juhlasali oli koristeltu juhlan hengen mukaisesti ja iltaan pimenevä taivas sävytti juhlasalin himmeää valaistusta.

Joulujuhla alkoi juontajaparin - Jennin ja Akin - tervehdyssanoilla, jonka jälkeen laulettiin yhdessä. Ohjelma jatkui perinteitä kunnioittaen musikaalisella joulukuvaelmalla. Suuri kuoro toi solistinsa Tommi Penttilän tahdittamana virikkeitä joulutunnelman löytämiseen. Kuoroa johti taitavasti Merja Ahonen. Kuoro esitti kolme joululaulua: Maa on niin kaunis, Näin sydämeeni joulun teen sekä Joulurauhaa. Kuoron jälkeen huilu–pianoduo esitti A. Adamin Oi Jouluyön.

Porsaita äidin oomme kaikki -yhteislaulu johdatteli juhlijoita iloisempaan juhlan osuuteen. Juhlaa varten kirjoitetussa joulunäytelmässä yhdistyi perinteinen joulupukkitarina ja Prinsessa Ruusunen -satu. Lisämausteena näytelmässä oli Kymmenen uutisten uutishuoneen tohina. Hauskassa näytelmässä hyvät haltijat ja paha haltija Mörkkis sekä kosijatkin – mm. tonttuprinssi Harri – veivät rentoa juonta mukanaan kohti yllättävää loppuhuipentumaa. Tässäkin esityksessä musiikilla on merkittävä osa.

Kahdeksan liettualaisvaihto-opiskelijaamme toivat maansa jouluperinteeseen liittyvän hartaan kynttiläntanssin ihasteltavaksemme. Tanssijoista näkyvä tyyneys ja kynttiläliekkien lepatus sekä kertojan rauhallinen ääni toivat meille monikulttuurisen ja kansainvälisen tuulahduksen joulujuhlaamme.

Suomalainen joulujuhlaperinne jatkui neljän miesopiskelijan Tiernapojat-esityksellä. Upeaääniset murretta puhuvat laulajat muuntelivat vahvaa ja vanhaa perinnettä. Esitystä katsellessa ja kuunnellessa tuli hyvä mieli.

Joulujuhla päättyi VAKA-opiskelijoiden räväkkään tonttutanssiin. Tanssin päätteeksi joulupukkikin sai muorin toruja osakseen. Kaikki päättyi kuitenkin onnellisesti. Lopuksi Joulumuori ja -pukki jakoivat lapsille karkkeja.

Joulujuhlaohjelman päätteeksi oli vielä hetki aikaa jouluglögille ja pipareille. Ahtauduime pieneen kouluravintola Eväsreppuun juhlakokemuksia pohtimaan. – Hieno juhla! Hyvä tunnelma. Tuli joulufiilis!, kertoi kelpo-opiskelija Virpi Norppa. – Alusta lähtien virittyi hyvä tunnelma ja se säilyi läpi koko juhlan, totesi puolestaan assistentti Liisa Pinola. Molempien mielestä juhlasta välittyi päällimmäisenä välittäminen. Monipuolinen ohjelmisto oli hyvin harjoiteltu. Vaivaa oli nähty ja yhteistyön merkitys välittyi juhlijoille. – Tässä joulujuhlassa oli jokaiselle jotakin, ja se on Virpin mielestä hyvä asia. – Joulukuvaelma sykähdytti! – Tyylikäs, asiallinen mutta rento juhla antoi eväitä jouluun virittymiselle, totesivat Virpi ja Liisa lähes yhteen ääneen. (JV)

Elias Lönnrotin syntymästä 200 vuotta
Elias Lönnrot työskenteli Kajaanin piirilääkärinä vuosina 1833 - 1853. Kajaani oli siten keskeisesti mukana järjestämässä valtakunnallista merkkivuotta, jonka tapahtumat oli sijoitettu Lönnrot-vuosi 2002 otsikon alle.

Lönnrot-vuosi 2002 on sävyttänyt Lönnrot-instituutin työtä kuluvana vuonna. Lönnrot-instituutin toiminta on ollut varsin ulospäin suuntautuvaa ja monipuolista mm. kahden valtakunnallisen seminaarin yhtenä järjestäjänä. Yliopiston yhteiskunnallista tehtävää on toteutettu Lönnrot-instituutin toimintastrategian mukaisesti. Opetusministeriön kutsumana Lönnrot-instituutti osallistui valtakunnallisen juhlavuoden suunnitteluun jo edellisenä vuonna.

Opetusministeriön kokoonkutsumaan valtakunnalliseen työryhmään kutsuttiin Kajaanin kaupungin edustajana sivistysjohtaja Risto Brunou ja Oulun yliopiston Lönnrot-instituutista johtaja, professori Juhani Suortti ja amanuenssi Anja Hongisto. Työryhmään kuuluivat myös Sammatin kunnan ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran edustajat. Työryhmää johti kulttuuriasianneuvos Kari Poutasuo opetusministeriöstä. Työryhmä koordinoi Lönnrot-vuoden 2002 valtakunnalliset tapahtumat niin, että teemat ja ajankohdat eivät olleet päällekkäisiä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tehtäväksi opetusministeriö antoi Lönnrot-vuoden esitteen tekemisen sekä internet-tapahtumakalenterin ylläpitämisen.

Valtakunnallisten seminaarien järjestäminen
Lönnrot-vuoden kokonaisuuteen kuuluivat Kajaanissa huhtikuussa Kansanterveyttä 200 vuotta -seminaari, jonka toteuttamiseen osallistui eri tahojen edustajia sekä Kulttuurin Kaukametsä -seminaari syyskuussa 2002. Kulttuurin Kaukametsä -seminaarin toteuttajat olivat opetusministeriö, Lönnrot-instituutti ja Kajaanin kaupunki. Lönnrot-instituutti oli keskeisesti mukana työryhmässä, joka suunnitteli seminaarin ohjelman. Työryhmän puheen-johtaja on vararehtori Liisi Huhtala, jäseninä Lönnrot-instituutista mm. johtaja Juhani Suortti, sihteerinä Anja Hongisto.

Julkaisut
Tutkija, FT Heikki Rytkölän kaksi julkaisua Mit’ itket ihana koivu ja Huhtikuun yhdeksäs ovat ilmestyneet kesällä 2002 (Lönnrot-instituutin julkaisuja no 3 ja 4). Mit’ itket ihan koivu kertoo Lönnrotin Kajaanin talojen kohtalosta. Huhtikuun yhdeksäs -teoksessa on mm. Arhippa Perttusen henkilöhahmoon liittyvää tutkimusta. Dosentti Reijo Heikkisen teos Ärjä - Oulujärven helmi ehti juuri Lönnrot-vuosi 2002:n piiriin.

Ärjä-teoksessa on viitteitä Einio Leinon runouteen. Näin Kainuussa päästäänkin joustavasti Eino Leinon juhlavuoteen 2003. (AHo)

Seitsemän satutuntia on nyt takana, mitä tästä opimme? Nyt on aika palauttaa mieleen vuodentakaiset tavoitteet ja arvioida, miten niihin satutuntien osalta kykeni vastaamaan. Satutunti-ideassa hienoa on vapaus kokeilla oppimiaan asioita ja toteuttaa erilaisia ideoita. Tämä sekä kiehtoi että jännitti. Ensimmäisellä kerralla tuntui ehkä helpolta turvautua johonkin perinteiseen tai tuttuun satutuntimalliin - tai omaan käsitykseen sellaisesta. Seuraavilla kerroilla ajattelin uskaltavani jo kokeilla jotain erilaista, mitä se sitten olisikaan.

Kevään ja syksyn odottelinkin sitä kertaa, kun saisin aikaan sen "erilaisen" satutunnin. Hienot ja innostusta täynnä olevat tavoitteet tuntuivat jääneen taka-alalle muiden kiireiden täyttäessä viikot. Jossakin vaiheessa petyin huomatessani, ettei pitämistäni satutunneistani tulisikaan loistavaa käyttökelpoista ideapakettia. Niistä tulisi "vain" jono hyödyllisiä kokemuksia. Osaksi ehkä myös muistutuksia siitä, miten ei ainakaan kannata tehdä.

Pidettyäni viimeisen satutunnin oivalsin jotain. Mietin s

eitsemää pitämääni satutuntia. Eipä niillä lopulta ollutkaan kovin paljoa yhteistä keskenään. Olin käynyt läpi erilaisia satuja, leikkejä, keskusteluja ja muita toimintoja. Olin päässyt käyttämään myös omia taitoja hyväksi. Pohdin, että ohjaajan olisi hyvä uskaltaa ja löytää keinot hyödyntää omaa liikunnallista, musiikillista, kuvataiteellista tai muuta osaamista. Huomaan nyt kaikesta huolimatta saavuttaneeni tavoitteeni - ainakin osaksi.

Ennen kaikkea satutuntien aikana olen kohdannut erilaisia lapsia ja lapsiryhmiä. Se, millainen satutunti lopulta on, riippuu koolla olevasta ryhmästä. Lapset voivat laittaa uusiksi viimeiseen asti hiotun hienon suunnitelman tai rakentaa loppuun kokonaisuuden, jonka suunnittelu on ohjaajalta jäänyt puolitiehen. Lapset saattavat aloittaa itsensä esittelyn jo ennen kuin ehdit istahtaa tai muistuttavat loppulaulusta, jonka juuri meinasit unohtaa. Lasten voi antaa vaikuttaa satutunnin kulkuun. Kuuntelemalla ja tarkkailemalla ryhmää ja toimimalla havaintojen mukaan, voi oppia itsekin paljon. Voi oppia esimerkiksi sen, että tällä tavalla sitä kokemusta karttuu - vähitellen. (MP)

Päärakennuksen toisen kerroksen aulassa oli 20. joulukuuta saakka esillä portti ja laatikkoon rakennettu kiehtova pienois/kurkistusmaailma. Sitä maailmaa vahtii ja suojelee vartijahahmo. Työt liittyvät kuvataiteen perusopintoihin, joissa on opiskeltu keramiikkasaven ilmaisullista käyttöä, paperimassamuotoilua reliefinä sekä kolmiulotteisen illuusion rakentamista pieneen rajattuun tilaan. Jokainen opiskelija on suunnitellut ja valmistanut oman maailmansa. Aulassa oli myös esillä 2. vsk. syksyisen valokuvauskurssin tuotantoa. (E-MP)

IS-Center toimii partnerina Ristijärven kunnan hallinnoimassa ESR-rahoitteisessa Hoivayrittäjyys Equal-hankkeessa. IS-Centerin toteuttaa hoivaportaalin, joka yhdistää alueella toimivien hoivapalvelun tuottajien palvelut yhden varausjärjestelmän taakse. Varausjärjestelmä on käytettävissä sekä internet liittymällä, että perinteisellä puhelimella.

Varsinaisesta määrittely- ja suunnittelutyöstä vastaavat projektipäällikkö Jukka Kinnunen sekä ATK-suunnittelija Tommi Helenius.

Käytännön työ on edennyt syksyn mittaan hyvin. Portaalin kaikista osista on olemassa alustavat suunnitelmat ja portaalin toteutuksen kilpailutus tultaneen aloittamaan vuoden vaihteen jälkeen.

Suurimpia ongelmia, jotka hoivaportaalin on tarkoitus ratkaista eivät ole niinkään tekniset kysymykset, vaan uuden toimintakulttuurin luominen ja levittäminen perinteisesti epäteknologiselle hoiva-alalle. Porkkanoina yritysten mukaan tulemiseksi portaali tarjoaa yrittäjille tietoa hoiva-alan ja yrittäjyyden koulutuksista sekä omat esittelysivut. Lisäksi portaali tukee yritysten verkostoitumista keskinäisen yhteistyön parantamiseksi ja lisäämiseksi esimerkiksi yrittäjien oman keskustelupalstan muodossa. (TH)

"Näky oli kauhistuttava. Yököttävä. Monet ruumiit olivat riisuttuja alasti, skalpattuja, silvottuja. Kaikki olivat jo turvonneet polttavan auringon alla. Sikin sokin ne lojuivat taistelukentällä samoilla paikoilla, mihin miehet olivat kaatuneet . . ." (Silminnäkijän kuvaus Little Big Hornin taistelukentästä).

Kesällä 1876 ylpeät amerikkalaiset olivat juhlimassa 100-vuotishistoriaansa. Sisällissota oli takana, tasavalta pelastettu. Viimeiset intiaanit taistelivat epätoivoisesti yhä kutistuvassa villissä lännessä, vaikka heidän aikansa oli ohi. Sitten, kaksi vuorokautta itsenäisyyspäivän jälkeen, kuultiin uskomatonta. George Armstrong Custer, sisällissodan sankari, ja 210 uljaan ratsuväen miestä olivat kuolleet Istuvan Härän ja Hullun Hevosen teurastamina.

Pikku prinssi
Vuonna 1839 Custerin vanhemmat saivat kultakutrisen, sinisilmäisen, reippaan miehenalun. Voiko sellainen lapsi olla valloittamatta paikkaansa perheen keskipisteenä? Äiti helli häntä. Lydia, sisarpuoli, rakasti ja kasvatti häntä. Pikku veljet ihailivat häntä. Hän oli kaukaista sukua kaimalleen George Washingtonille, Yhdysvaltain ensimmäiselle presidentille. Ja George Armstrong Custerin toinen nimi oli kirjaimellisesti käännettynä "vahva käsi", jonka lapsellista väännöstä "Autie", koko perhepiiri käytti kutsumanimenä.

Prinssi rohkea
17-vuotiaana Autie valmistui opettajaksi, josta lapset tykkäsivät, koska hän leikki ja painiskeli heidän kanssaan. Mutta kun oppilaat kuusijuhlan perinteen mukaisesti lukitsivat opettajansa luokan ulkopuolelle, Custer paineli valittamaan suoraan koululautakunnan jäsenille. George Armstrong Custer oli kapinahenki, joka ei sietänyt kapinallisuutta alaisissaan.

Pikaisen opettajan uransa jälkeen Autie pääsi sotilasakatemiaan. Sieltä hän kirjoitti, että opinto-ohjelma koostui matematiikasta, filosofiasta, tieteen opiskelusta. Näistä hän ei kertonut sen enempää, mutta lisäsi, "Käyn ratsastustunneilla päivittäin. Ne ovat hyviä." Kieltenopiskelu ei sekään maistunut. Autie kysyi professorilta, "Miten sanotaan, 'tunti on loppunut' espanjaksi?" Kun opettaja vastasi, Custer nousi ja johti kaverinsa ulos.

Vaikka Custer ei loistanut sotilasakatemiassa, hän loisti sodassa. Hän ehti sisällissotaan (1861–1865) ja 23-vuotiaana oli saavuttannut kenraalin kunnia-arvon nuorimpana tittelin kantajana. Aikalaisilleen hän oli ihmepoika, "poikakenraali," "rohkea kuin leijona." Uljaasti hän johti hyökkäyksiä. Custerilla oli oma henkilökohtainen lippu, oma värikäs univormu. Hän oli liikkuva maalitaulu, mutta hän ei kaatunut. Syntyi käsite "Custerin onni".

Sota loppui. Nuoret sankarit olivat entisiä sankareita. 25-vuotiaana George Armstrong Custerin lupaava tulevaisuus oli takanapäin. Maa oli tulvillaan nuoria kenraaleita ja rauhanajan armeija kutistumassa.

1870-luvulle mentäessä ainoa sota tarjolla oli intiaanisodat. Upseerien kesken kilpa päästä niihin oli kova.

Sadunhohtoinen ratsuväki
Intiaanisodissa oli vähemmän hohtoa kuin luullaan. Oli pitkiä marsseja vaihtelevassa kevätsäässä. Kesällä oli pitkiä marsseja helteessä. Väsyttävimmillä marsseilla kahvi oli ratsuväen tärkein piriste. Talvisin osa väkeä lähetettiin muualle palvelemaan, osa jäi eristyksiin linnakkeisiin, joissa kulutettiin aikaa vaikkapa kertoen kauhutarinoita intiaaneista. "Säästä viimeinen luoti itsellesi", oli varteenotettava neuvo. Naisista oli pulaa. Rumimmatkin kelpasivat. Palvelijattaret, olkoon vaikka kuinka "ikivanhoja, ja kuivuneita", rouva Custer valitti, lähtivät muutaman viikon päästä miehelään.

Eikä ratsuväki ollut mikään valiojoukko. Lainsuojattomat pakenivat idästä liittyen armeijaan tekaistuilla nimillä. Työttömät tulivat, koska ei ollut muuta tarjolla. "Moni minunlaiseni saksalaispoika, pakeni Saksan armeijan värväystä, mutta kun saavuimme tänne, ainoa homma oli armeijan leivissä . . . vanha mies neuvoi minua, ' Liity armeijaan, opit englantia!'" muisteli eräs Custerin miehistä.

Intiaanisodat olivat sissitaisteluja. Naisia ja lapsia joskus säästettiin, joskus ei. Koteja poltettiin, omaisuutta tuhottiin, hevosetkin tapettiin. Intiaanit olivat sotureita, jotka taistelivat epätoivoisesti pysyäkseen hengissä ja vapaina. Valkoiset olivat osittain sisällissodan ja intiaanisotien ammattisotilaita, osittain kokemattomia alokkaita. He taistelivat käskynalaisina ja halusivat hekin säilyä hengissä. Upseerit taistelivat uransa puolesta.

Pohjimmiltaan oli kysymys maasta. Amerikkalaiset tiesivät, että alkuperäiskansat olivat saapuneet ensin. Monet jopa arvostivat intiaanikulttuuriin liittyviä ilmiöitä. Houkutus vain oli liian suuri. Hyötymismahdollisuudet liian valtavat.

Onneton loppu
George Armstrong Custer melkein myöhästyi omasta kuolemastaan. Toukokuun 6:ntena 1876 Custer ilmestyi kommentaja Terryn eteen. Custer "kyynelsilmin rukoili apuani. Kuinka voisin kieltäytyä?", Terry kirjoitti ystävilleen.

Alunperin Custerin piti johtaa retkeä kapinoivia intiaaneja vastaan. Kuitenkin sitä ennen hän oli epäonnekseen sekaantunut korruptiosyytteisiin valtionvirkamiehiä vastaan. Custer ei ollut ainoa joka epäili, että virkamiehet vetivät välistä jakaessaan ja myydessään tarvikkeita sekä hoidokki-intiaaneille että armeijalle, mutta syyttäjäpuolen "julkkis"-todistajana Custer todisti kömpelösti, vihjaillen että presidentti Grantin veli oli juonittelijoita. Grant suuttui silmittömästi ja Terrylle annettiin joukkojen johto.

Terryn avulla Custer pääsi johtamaan miehiänsä nimellisesti Terryn alaisena, mutta Custer oli valtavan paineen alla. Hän tarvitsi näyttävän voiton. Hän oli 36-vuotias. Hänen kuuluisa tukkansa oli harvenemassa ja leikattu hevossaksilla lyhyeksi, koska Elizabeth-vaimo oli nähnyt painajaisen, jossa intiaanit olivat ilmeisesti himonneet siippansa kultaisia kutreja. Kävi yhä vaikeammaksi vetää sankarin roolia. Kesäkuun 22:na Custer kokoontui upseeriensa kanssa. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt Custeria allapäin. Nyt hän oli. Kokouksen jälkeen yksi läsnäolijoista kommentoi: "Minusta tuntuu, että kenraali Custer kaatuu."

Sunnuntaina kesäkuun 25. päivä, ip. George Armstrong Custer ja 210 miestä nelistävät rotkoon tarkoituksena hyökätä intiaanikylään. Mitä sitten tapahtui? Kukaan valkoinen mies ei jäänyt eloon kertomaan. Intiaaniversiot vaihtelevat.

Heinäkuun 5.ntenä päivänä Elizabeth saa tiedon miehensä kuolemasta. "Halusin silloin kuolla," hän kirjoitti. Elizabeth kuoli 91-vuotiaana v.1933. Hän oli elänyt 57 vuotta leskenä. Vanhemmat saivat uutisia taistelusta. He olivat menettäneet kolme poikaa, pojanpojan (Lydian poika), ja toisen tyttären aviomiehen (James Calhoun).

Custerin isä tapasi kertoa miten nelivuotias Autie meni hammaslääkärille. Autie pelkäsi, mutta kesti "kuin mies". Isän kehut lohduttivat häntä suuresti. Kotimatkalla Autie piti isän kädestä kiinni, katsoi ylöspäin suu vielä veressä. "Isi," hän sanoi, "Me voitetaan ne kaikki!" Isä oli ylpeä, mutta kohtalo olisi ehkä ollut toisenlainen, jos hän olisi vastannut, "Autie, ei aina tarvitse voittaa."

Lähteet
Barnett, Louise, Touched by Fire (New York: Henry Holt and Company, 1996). Custer, Elizabeth B. (1885) http://www.geocities.com/CollegePark/Classroom/1101/ECuster.html Utley, Robert M., Cavalier in Buckskin (Norman: University of Oklahoma Press, 1988). Van de Water, Frederic F., Glory Hunter: A Life of General Custer (University of Nebraska Press, 1934). Windolph, Charles A. I Fought with Custer. (New York: Charles Scribner's & Sons, 1953).

Kirjoittaja kiittää KOKY:N kirjaston kaukolainausosastoa hyvästä palvelusta. (CK)

Kajaanin seminaarissa urheilu ja voimistelu olivat varhaisvuosista lähtien hyvin suosittuja. Laitos vahvisti osaltaan myös urheiluharrastuksen viriämistä koko Kainuussa. Sen opettajakunnassa oli useita koulutuksen saaneita voimistelunopettajia, jotka olivat innostuneita tehtävästään. Lisäksi seminaarin opiskelijat olivat parhaassa urheiluiässä, huippukuntoisia ja taitavia monissa urheilulajeissa. Urheilijoiden tuloa Kajaanin seminaariin lisäsi myös se, että laitoksen sisäänpääsyssä urheilu huomioitiin lisäansiona. Kun vielä seminaarin johto ja opettajakuntakin suosivat vapaa-aikanaan urheilua ja voimistelua, oli selvää, että tuloksia alkoi pian näkyä.

Tammikuussa 1901 seminaarin opiskelijat perustivat toverikunnan, joka ryhtyi organisoimaan myös urheilutoimintaa. Toverikunnan ensimmäinen alaosasto – voimisteluseura Jyskyt – perustettiin 25.10.1902. Se täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 100 vuotta. Muut samoihin aikoihin perustetut seurat ovat jo ajat sitten hävinneet.

Seuraa johti alkuvaiheessa seminaarin voimistelun ja terveysopin sekä maantiedon vt. kollega Kaarlo Pulkkinen. Hänen johdollaan voimisteluseura esiintyi mm. monissa toverikunnan iltamissa esittämällä vapaa- ja telineliikkeitä. Myös sauvavoimistelu oli suosiossa. Seminaarin liikuntatunneillakin voimistelu oli alkuvuosina suosiossa, mutta sen rinnalle tuli pian myös yleisurheilu.

Toverikunnan alainen voimisteluseura huolehti alkuvaiheessa myös muusta urheilutoiminnasta. Se järjesti luokkien välisiä hiihtokilpailuja ja hankki niihin myös palkintoja. Ensimmäiset murtomaahiihtokilpailut organisoitiin maaliskuussa 1903. Kilpailuun osallistui 22 miestä, joista voiton vei ensimmäisen luokan oppilas Eero Huttunen. Samana syksynä voimisteluseura organisoi myös yleisurheilukilpailut seminaarin edessä olevalla kentällä, joka saatiin valmiiksi vuonna 1904. Siitä kehittyi Kainuun ensimmäinen varsinainen yleisurheiluareena, jossa tehtiin kymmeniä Kajaanin ja piirin ennätyksiä. Urheiluharrastus ei jäänyt vain laitoksen sisäiseksi touhuiluksi vaan voimistelunäytöksiä järjestettiin myös paikkakunnan asukkaille. Seminaarin voimisteluseura kilpaili vilkkaasti myös Kajaanin muiden urheiluseurojen kanssa. Varhaisvuosien yleisurheilijoista tunnetuin oli Santeri Sahlström, joka hyppäsi seminaarin kentällä korkeutta 160–165 cm. Hän valmistui kansakoulunopettajaksi keväällä 1906 ja jatkoi korkeushyppyharrastustaan. Vuonna 1908 hän voitti korkeushypyn Suomen mestaruuden, tosin vaatimattomalla tuloksella 145 cm.

Urheilutoiminta sai uutta tuulta purjeisiin sen jälkeen, kun kollega Pulkkisen tilalle uudeksi maantiedon, voimistelun ja terveysopin lehtoriksi valittiin koevuosille Eemeli Sipilä vuonna 1904. Hän toi tullessaan monia uusia virikkeitä seminaarin voimistelu- ja urheiluelämään. Voimistelun suosiota lisäsi myös se, että syksyn 1904 aikana valmistui seminaarin voimistelusali, josta muodostuikin vuosikymmeniksi koko Kainuun voimistelun keskuspaikka.

Muutamat seminaarin opettajakuntaan kuuluneet toimivat työnsä ohella primus motoreina myös muissa paikkakunnan urheiluseuroissa. Kun Kajaanin urheiluseura 4.3.1904 perustettiin, sen innokkaimpia puuhamiehiä oli seminaarin äidinkielen lehtori P. S. Friberg (myöh. Vuoristo). Hän oli ollut aikaisemmin Rauman seminaarin voimistelun ja maantiedon kollegana, mikä selittänee hänen monipuolisen urheiluharrastuksensa. Hän ohjasi myös Kajaanin naisvoimisteluseura Elon naisia vuodesta 1904 lähtien. Tarinan mukaan hän ohjasi neitokaisia juhlapuvussaan, ruusu napinlävessä sotilaallisen täsmällisesti. Riitti häneltä aikaa myös Kajaanin VPK:lle, jonka voimisteluseuran harjoituksia hän ohjasi keväällä 1908. Sauvavoimistelun ohella voimistelijat muodostivat Vuoriston ohjauksessa pyramideja.

Toukokuussa 1908 Kajaanissa järjestettiin toiset voimistelu- ja urheilujuhlat. Joukkuevoimisteluun otti osaa seminaarin ja Kajaanin VPK:n voimisteluseurat sekä joukko Kajaanin muita seuroja. Kilpailun voitti seminaarin voimisteluseura Jyskyt. Näytöslajeina juhlissa oli sauvavoimistelua ja painia, jossa pareina olivat herrat Högman ja Stenlund. Edellä mainittu Högman lienee ollut seminaarinjohtaja Volter Högmanin poika Elja, joka tuli myöhemmin tunnetuksi innokkaana yleisurheilijana, mutta myös sotilaana nimellä Elja Rihtniemi.

Liikunnan iloa 1920- ja 1930-luvuilla
Kajaanin seminaarin urheiluelämä oli 1920- ja 1930-luvulla hyvin vilkasta. Urheilun suosiota vauhditti seminaarin suojeluskuntatoiminta, jossa fyysistä kuntoa arvostettiin. 1920-luvun puolivälissä seminaarin suosituimmaksi joukkuelajiksi tuli Tahko Pihkalan 1920-luvun alussa kehittämä pesäpallo. Siitä muodostui maamme suojeluskunnissa suosikkipeli, koska se kehitti tehokkaasti sotilastaitoja. Kajaanissa järjestettiin toukokuussa 1922 suojeluskuntapiirin ensimmäiset pesäpallo- ja urheilukurssit. Yhtenä niiden vetäjistä oli Väinö Neitiniemi, joka noihin aikoihin valmistui Kajaanin seminaarista kansakoulunopettajaksi. Kesän 1922 kurssien jälkeen pesäpallo levisi vähitellen muualle Kainuuseen, ennen muuta Kajaanin seminaarista valmistuneiden kansakoulunopettajien mukana. Tuon kesän jälkeen pesäpalloharjoituksia ryhdyttiin järjestämään systemaattisesti myös seminaarin kentällä.

Yksi tehokkaimmista pesäpallon puolestapuhujista oli Kajaanin seminaarissa vuosina 1929 - 1934 opiskellut Toivo Lanamäki, jonka opiskeluaikana laitoksen suosituin urheilulaji oli pesäpallo. Hän muisteli myöhemmin, kuinka tuolloin vallinnut lama-aika oli niin ankara, ettei seminaarin kentälle voitu rahan puutteen vuoksi levittää kunnon kalkkiviivoja. Kaikki kalkki kun piti käyttää huusin tarpeisiin. Niinpä neuvokkaat jyskyt keksivät tehdä lyöntirajat neljän tuuman lankusta. Hyvin kuulemma kestivät. Valmistuttuaan Lanamäki siirtyi aluksi Säräisniemelle ja vuonna 1937 Ristijärvelle opettajaksi. Säräisniemellä Lanamäki sai Painuan Jyskeen hetkeksi innostumaan pesäpallosta, mutta seuran johto ei tukenut sitä riittävässä määrin. Ristijärvellä Lanamäki sai kuitenkin nostettua Ristijärven Humun yhdeksi Kainuun parhaista pesäpalloseuroista 1930-luvun lopulla. Kun Toivo Lanamäki siirtyi vuonna 1945 Sotkamoon, pesäpallorintamalla alkoi tapahtua: Sotkamon Jymy innostui Lanamäen ohjauksessa pesäpallosta ja siitä kehittyi vuosien saatossa Kainuun ja myöhemmin koko Suomen pesäpallon kärkiseura.

Voimistelun lehtori Eemeli Sipilä suosi voimakkaasti pesäpalloa, mutta kun hän maaliskuussa 1937 kuoli, seminaarin pesäpalloinnostus hiipui hetkeksi. Pallopelin tilanne koheni kuitenkin sen jälkeen, kun Kajaanin suojeluskuntapiirin urheiluohjaaja Lauri Heikkinen toimi jonkin aikaa hänen jälkeensä voimistelunopettajana. Pesäpalloa suosi myös 1.1.1938 vakinaiseksi voimistelun lehtoriksi valittu Matti Jaatinen.

Pesäpallon ohella joukkuevoimistelu oli 1930-luvulla edelleen suosiossa. Niinpä kaikissa jyskyjen järjestämissä tilaisuuksissa ja juhlissa oli voimisteluesityksiä. Tuon ajan parhaita voimistelijoita olivat Taisto Louhela ja Jorma Tulkki. Kolmas urheilulaji, johon riitti innostusta oli ammunta. Maailmansotien välisenä aikana ylipäätään kaikenlainen kilpaurheilu oli suosiossa Kajaanin seminaarissa. Ei ihme, että seminaarien välisissä urheiluriennoissa Kajaani menestyi tuolloin erittäin hyvin. Varsinkin talvilajeissa seminaarin jyskyt olivat lähes ylivoimaisia, vain Sortavalan seminaari kykeni ajoittain pistämään kampoihin. Tunnetuin Kajaanin seminaarin kasvateista oli Frans Heikkinen, joka voitti useita Suomen mestaruuksia. Kesälajeissakin jyskyjen menestys oli ajoittain musertava, mm. vuonna 1938, jolloin Kajaanin seminaari korjasi voiton kaikissa lajeissa seminaarien välisissä yleisurheilukilpailuissa.

Sotien jälkeen jyskyt kunnostautuivat myös voimistelussa ja yleisurheilussa. Voidaankin sanoa, että juuri Kajaanin seminaarin jyskyjen ansiosta voimistelu- ja monet muut yleisurheilulajit kotiutuivat Kajaaniin ja Kainuuseen. Jyskyt on Pohjois-Suomen oloissa aivan poikkeuksellinen urheiluseura, joka on sinnitellyt kunniakkaasti 100 vuotta edistäen liikunnan jaloa aatetta. (RH)

Rudolf Koivu (1890–1946) on kaikkien aikojen rakastetuimpia satukuvittajiamme, jonka suosiota on vieläkään vaikea ylittää. Koivu piirsi tuhansia kuvia lastenlehtiin, satu- ja koulukirjoihin sekä vakavimpiinkin teoksiin. Parhaiten hänet tunnetaan Topeliuksen, H.C. Andersenin sekä Grimmin satuihin tekemistään loistokkaista kuvista. Suomalaiseen satukirjallisuuteen Koivu jätti pysyvät jäljet piirtäessään kuvat ja kehitellessään satujen juonta yhdessä kirjailija Raul Roineen kanssa.

Yksi Rudolf Koivulle rakkaimmista aiheista oli joulu sekä siihen liittyvät tavat ja uskomukset. Koivu itsekin oli joulun lapsi, sillä hän oli syntynyt Pietarissa jouluaattona 1890. Vaikea lapsuus, orvoksi jäämisineen ja jatkuvine muuttoineen paikasta toiseen muovasivat nuoren Rudolf Koivun luonnetta. Satujen maailma tuli Koivulle tutuksi jo lapsena ja usein hän vetäytyi luonnon helmaan kuvittelemaan metsänhenkien, maahisten ja tonttujen olemassa oloa ja liikkeitä.

Koivu oli yhdessä Maria Wendelin kanssa luomassa meidän joulupukille ja tontuille sitä muotoa ja ulkonäköä, jonka tänä päivänäkin tunnemme. Koivu erotti kuvituksissaan tonttu- ja joulupukkihahmot selkeästi toisistaan. Joulupukki on isokokoinen, karismaattiselta vaikuttava valkoparta. Punaposkinen isähahmolta näyttävä pukki pukeutuu punaiseen myssyyn ja harmaaseen turkkiin. Joulupukin seurassa tai yksin liikkuvat tontut ovat punanuttuisia kääpiöitä valkoisine pitkine partoineen.

Satujen lisäksi Koivu tunnetaan myös jouluaiheisista postikorteistaan. Koivu maalasi 155 kortti originaalia, joiden lisäksi hänen satukirjoihin tekemiään kuvituksia on muutettu korteiksi. Koivu eläytyi lapsenlailla joulun tunnelmaan ja rakasti joulunaikaa. Hän kuvitti lasten joululehtiä ja kirjoitti niihin myös tarinoita. Aiheina olivat joulukertomukset, legendat ja eläintarinat. Koivu tunnetaan hyvin myös postikorteistaan, etenkin jouluaiheisista. Hallitsevia värejä Koivun teoksissa ovat sininen ja punainen, joiden eri sävyjä käyttämällä hän loi sen nostalgisen joulun kuvaelman ja tunnelman. Tätä monet vieläkin pitävät juuri oikeana jouluna ja sen kuvituksena. Kaikissa töissä esiin kuitenkin nousee Koivun rakkaus lapsia ja heille ominaista joulun tunnelmaa kohtaan. Joulu olikin Koivulle vuoden kohokohta ja huipennus, jolloin taas sai tuntea häivähdyksen lasten joulusta piirtäessään aiheeseen liittyvää kuvitusta. (Mika Kilpeläinen)

Kirjasto on suljettu 23.12.–29.12.02, koko henkilökunta on joululomalla. Joulun jälkeisellä viikolla kirjasto auki klo 9–15. Loppiaisen jälkeen normaalit aukioloajat. Rauhallista joulunaikaa! (Kirjaston henkilökunta)

Unelmoimme matkoista kaukomaille
uusiin kohteisiin.
Raotamme mielellämme tulevaisuuden verhoa aarteiden yltä.

Hartioiden mitta mittaa matkaa
tulevaisuuden jousella.
Tuolla vihreällä elämänkorrella,
jossa vielä tulevaisuuden usko.

Monet peittelevät kipua.
Ennen irtiottoa kädessä kipu.
Viivähtää hetken, vaimenee ennen uutta puristusta.

Kivun kautta kasvaa voima:
mennyt/tuleva-akseli lepää nykypäivässä
vireän virkamiehen
korvien välissä.

Pohjoisen hämärä kurotteli yhä tummuvia lonkeroitaan joka notkelmaan sekä pienimpään kaninkoloon. Kaamosajasta huolimatta kaikki eivät olleet vaipuneet talviuneen tai jääneet mökkeihinsä odottamaan lähestyvää tärkeää päivää.

Tunturien takana, suojaisessa notkelmassa vallitsi valtava kiire ja hyörinä. Pienet punanuttuiset miehet säntäilivät joka suuntaan, näyttäen välillä törmäävän toisiinsa ja taas säntäävän uudelleen liikkeelle. Kaikkien kasvot täytti kuitenkin syvä huoli ja harmistus. Kuin jääpuikkona räystäässä suuri mies komensi punanuttuja yhä hurjempaan liikkeeseen.

Tämän kookkaan partasuisen miehenkin ilme oli hermostunut ja hätääntynyt. Kaikki näytti olevan pielessä. Puheen sorina kaikui kauas lumilakeuksien taa, tuuli tarttui siihen ja kuljetti sen yhä kauemmas oksillaan värjöttelevien pikkulintujenkin korviin. Partasuinen mies, joka johti punanuttu orkesteria, tarttui reentiukuun ja helisti sitä. Kokonainen armeija punanuttuja järjestäytyi sillä seisomalla riviin pituusjärjestykseen, kuin odottamaan käskyä johtajalta.
– Vielä kerran, tarkistakaa jokainen sopukka. Etsikää ja löytäkää se!, komensi kookas mies.
– Olemme etsineet kaikkialta, ainakin kolmeen kertaan! hätäilivät pienemmät punanuttuiset miehet.
– Kaikki on siis lopussa ja vuoden uurastus mennyt hukkaan! Voi, voi, voi! vaikersi partasuu.
Samaan aikaan kellarissa yksi punanuttuinen pikkumies uurasti lastaten perunoita säkkiin. Hiki virtasi pitkin pikkumiehen uurteisia kasvoja ja hän näytti hyvin uupuneelta ponnistellessaan perunalaarin ympärillä. Yhä uudestaan ja uudestaan pikkumies tyhjensi lapiollisen perunoita säkkiin, joka kuitenkin näytti olevan aivan tyhjä. Lopulta uupuneena pikkumies lysähti istumaan haroen partaansa samalla huokaisten syvään:
– Taitaa jäädä keitto keittämättä.
Lopen uupuneena pikkumies kömpi ulos kellarista ja huhuili:
– Tulkaa auttamaan! En saa perunasäkkiä täyttymään.
– Anna sen olla, täällä on todellinen ongelma! muut punanutut huusivat kuorossa.
Mutta pikkumies ei antanut periksi, vaan palasi lastaamaan perunoita. Koska määräys oli käynyt tuoda säkillinen perunoita keittoa varten, ei hän halunnut tuottaa pettymystä. Lasti toisensa jälkeen katosi säkin kitaan, joka ei tuntunut täyttyvän, ei sitten millään.

Lopulta hän luovutti. Pää painuksissa hän lähti laahustamaan kellarista ja päätti ilmoittaa epäonnistumisestaan. Hänen ryhtinsä painui yhä enemmän kumaraan, kun hän astui arasti suuren partasuun eteen ja lausui varovasti:
– Ruoka jää syömättä ja joudutte matkaan tyhjin vatsoin, anteeksi, voi anteeksi.
Partasuu katsoi pientä miestä ja murahti:
– Ei sillä ole enää mitään väliä. Kaikki on jo muutenkin pilalla. Mikä painajainen. Olin jättänyt säkkini tuvan penkille ja niin se vain katosi.
Pieni mies tunsi vajoavansa maan alle ja hän valahti aivan kalpeaksi. Lopulta hän sopersi:
– Voisin ehkä auttaa. Muistelisin nähneeni tuon säkin jossakin… Ai niin, näin sen äsken perunakellarissa, kun olin siellä askareissani. Käynpä hakemassa sen!
Partasuinen postin lajittelupäällikkö huokaisi huojentuneena:
– No, on näistä jouluapulaisista jotain hyötyä. Mutta ensi jouluksi hankin muovilaatikoita sen vanhan postisäkin tilalle… (Mika Kilpeläinen)

KAMPUKSEN TOIMITUS TOIVOTTAA LUKIJOILLEEN
ONNELLISTA JOULUA JA HAUSKAA UUTTA VUOTTA

Kulttuuriteollisuuden täydennyskoulutusohjelma

Oulun yliopiston Kajaanin opettajankoulutusyksikkö toteuttaa Kulttuuriteollisuuden täydennyskoulutusohjelman yhteistyössä Oulun yliopiston taloustieteiden tiedekunnan kanssa Oulun lääninhallituksen tuella. Lisää koulutuksesta: http://kajaaninkampus.oulu.fi/koky/kokl/kulttuuriteollisuus/index.htm